Elämää ja sellaista

Moi tyypit, miten menee? On ollut langoilla vähän hiljaista. Olen miettinyt jaksanko enää kirjoittaa ja jos kirjoitan, niin mitä ja minkä verran. En halua kertoa tyttärestämme kovinkaan yksityiskohtaisesti, mutta toisaalta samalla tuntuu taas hassulta tarinoida mistään muustakaan. Tuo reipas 65-senttinen rakkauspakkaus vie kuitenkin arkeamme eteenpäin niin voimakkaasti, eikä viime aikoina kameraakaan ole tullut enää kaivettua esiin. (Kännykän kuvamuisti sen sijaan on jo aivan täynnä pikkulikan kasvuhistoriaa. Yllätys.)

Toisaalta en ole jaksanut lukea enää juuri muidenkaan blogeja, ilmeisesti eteen on tullut jonkinasteinen overload somekulttuuriin. Yritänkin elvyttää uinumaan karannutta lukuinnostusta kirja- ja lehtipuolelle. Painomustetta puskevat sivut jaksavat onneksi odottaa pitkäänkin, vaikka lukija karkaisikin välillä vaipanvaihtoon tai syöttöpuuhiin.

Meille kuuluu hyvää. Ihan perusarkea, reissuja kotiseudulle Pohjois-Karjalaan ja kaikenlaista pientä. Pikkuneiti täytti viime viikolla jo viisi kuukautta, kasvaa ja kehittyy koko ajan. Uutta asuntoa emme ole vieläkään kovista etsinnöistä huolimatta löytäneet, onneksi emme ole ehtineet laittaa myyntiin vielä nykyistä kotiamme. 53 neliötä ovat varsin tehokäytössä, mutta vielä ei ole tullut ahdasta.

Ehkä tämä blogielämä tästä vielä elpyy, on kuitenkin aina hauskaa selailla päivityksiä taaksepäin ja katsoa menneisyyteen. Sitä odotellessa Instagram päivittyy lähes päivittäin, joskus montakin kertaa.

Mitä teille kuuluu?

Väriä ja kuoseja pikkuneidille

Vaatekaapistani löytyy vain muutama värillinen yksilö. Tunnen omakseni enemmän mustan, harmaan ja valkoisen eri sävyt, joiden kanssa ei tarvitse aina erikseen miettiä sopivatko vaatteet koskaan yhteen. Joskus saatan räväyttää ja pukea päälleni sähkönsinisen tai metsänvihreän paidan, mutta siinäkin tapauksessa muu vaatetus on yleensä pääosin mustaa. Tylsää ehkä, mielestäni kuitenkin toimivaa.

Tuntui hieman hassulta, että tyttäremme synnyttyä jotkut olettivat minun haluavan pukevan hänetkin samalla tavalla värittömästi. Päinvastoin, lapset olkoot lapsia niin pitkään kuin haluavat. Tosin ihan vielä en halua kaappeihimme Hello Kitty ja Barbie-kuosisia vaatteita (sekin aika ihan varmasti tulee, ettei äidin tyylisilmällä ole enää mitään painoarvoa), mutta löytyy sitä väriä muistakin sävyistä kuin kirkkaasta fuksiasta ja hempeästä pinkistä.

En ostanut raskausaikana juurikaan vauvanvaatteita, sillä saimme monen monta kassillista käytettyjä ja muutamia uusiakin vaatteita ystäviltämme ja sukulaisiltamme. Tein muutamat täsmäbongaukset lähinnä kirppareilta, sillä en nähnyt oikein järkeä maksaa aivan pienistä vaatteista täysiä summia. Eiväthän ne ehtisi olla pienen vauvan päällä kovinkaan pitkään. Nyt, kun tyttäremme on siirtynyt pikkuhiljaa käyttämään jo pidempiaikaisia eli koon 68 vaatteita, olen päässyt naureskelemaan jo omalle ostokäyttäytymiselleni: bongailen tarjouksia ja muita alennuksia lastenvaatteista sitä tahtia, että kukkaroa jo hirvittää. En edelleenkään suostu kovin mielelläni maksamaan vaatteista täyttä hintaa, mutta muutaman "pakko saada" -yksilön kohdalla olen tehnyt poikkeuksen.

Vajaan viiden kuukauden aikana on tullut huomattua, että kierrätän tyttärelläni pesukoneen kautta uudestaan päälle vain muutamia bodeja ja housuja, jotka olen kokenut lemppareiksi. Jossain vaiheessa karsin vaatekaappia siihen malliin, että jäljelle jäivät esimerkiksi 62 koon vaatteissa vain viisi bodya, kolmet housut, kaksi yöpukua, yksi neuletakki, yksi huppari ja yksi fleecepuku. Ne ovat riittäneet vallan mainiosti (tyttäremme kun ei onneksi kuulu vielä siihen joukkoon, joka puklaisi/tahraisi/niskapaskoisi vaatteitaan joka päivä).

Viime aikoina Neiti E:n vaatekaappi on saanut kivoja lisäyksiä muun muassa Nextiltä, Mini Rodinilta, Tiger Nook Designilta, Mini Mocksilta ja Reimalta. Kierrän edelleen kirppareita (bongailen vaatteita myös FB-kirppiksiltä) ja teen täsmäiskuja Lindexiin ja KappAhliin, joista saa kivoja perusvaatteita suht edullisesti. Myös Name itin vaatteet ovat kaikessa kapeudessaan sopivat meidän laiheliinillemme. Kuvan vaatteet olen lähes kaikki kotiuttanut erilaisten alennusten turvin, rusettibody on (kerran käytettyä) kirppiskamaa.

Veikkaan, että minin vaatekaappi tulee vielä ennen pitkää paisumaan ihan omiin sfääreihinsä. Mutta tällä hetkellä vähemmälläkin pärjää. Niillä lemppareilla.

Isä on kingi

Olin kuulemma lapsena aikamoinen isän tyttö. Tai poikamainen isän tyttö. Isä laski kanssani stigalla hurjistakin pulkkamäistä, opetti kalastamaan, ajamaan moottorikelkalla ja rakentamaan nuotion. Teki minulle oman puupyssyn, kun oikeaa ei tietenkään voinut lapsena käsiini antaa – pitihän metsästäjällä nyt kuitenkin ase olla. Viimeisimmästä yhteisestä metsästysreissusta ei olekaan aikaa kuin vuosi, mutta ensimmäinen tuli kaiketi tehtyä jo vuoden tai kahden kypsässä iässä, minun keikkuessa kantorepussa isäni selässä.

Hän kannusti myös aina juoksuratojen varsilla ja kilpaladuilla kello kädessä väliaikoja huudellen. Ainakin kerran hiihdimme kilpaa myös samassa sekaviestijoukkueessa. Voitto tuli kotiin, vaikka olinkin joukkueen ainoa alaikäinen (ala-asteikäinen!) ja naispuolinen. Taisin mennä armeijaankin sen takia, koska isäni oli valtion palveluksessa. Isi oli (ja on tietysti edelleenkin) aika kingi tämän tytön elämässä. Kiltti ja rakas mies, jonka sydän on täynnä kultaa.

Mieheni viettää tänään ensimmäistä isänpäiväänsä. Tästä se pikkuhiljaa alkaa, hänen ja tyttäremme yhteisten muistojen kerääminen.

Ihanaa isänpäivää!

Kun Neiti E sai nimen

Tyttäremme ristiäisiä vietettiin jo melkein kaksi kuukautta sitten (kas, niin se aika menee). Pidimme kastetilaisuuden Temppeliaukion kirkossa ja kahvitukset kotonamme pienellä ydinporukalla. Päivä oli kaunis, mukava ja rento, ei muuta olisi voinut toivoakaan.

Neiti osasi olla hiljaa ja rauhallinen kastamisen ajan, mutta sen jälkeen ääntä lähtikin. Kovaa ja korkealta, normaaliin tapaansa.

Etsin muuten koko ristiäisviikon itselleni juhla-asua, mutta lopulta päädyin vuosia vanhaan mekkooni ja kirkkaansinisiin kenkiini. Mekko kiristi etumuksesta ja varpaat olivat puuduksissa vielä pari päivää kemujen jälkeenkin, mutta samapa tuo. Tulipahan uusiokäytettyä tehokkaasti omaa vaatekaappiaan. Tyttäremme kastemekkokin oli varsin vanhaa ikäluokkaa. Vuosia sillä taitaa olla takanaan jo yli neljäkymmentä, ja kyseisessä suvun perinnemekossa on aikoinaan kastettu minutkin.

Päätimme pitää kahvitilaisuuden kotonamme, vaikka neliöitä onkin meillä varsin vähän. Hyvin silti mahduimme, jokainen vieras taisi päästä istumaankin edes jossain vaiheessa.

Halusin säästää hermojani ja tilasin lähes kaikki tarjottavat kaveriltani Outilta, joka hääräilee Kreemitär-yrityksensä takana. Ihania luomuksia! Itse tein pelkästään salaatin ja äitini toi mukanaan perinteisiä karjalaisia herkkuja, vatruskoita.

Taitavat kaikki juhlat olla samanlaisia: päivä hujahtaa ohi niin kovalla vauhdilla, ettei ehdi edes kissaa sanoa.

Kuvat Sakari Röyskö

Treffit Nukkumatin kanssa

Uni, miten ihana asia – ja useamman lapsiperheen unelma numero yksi, veikkaisin. Tyttäremme alkuviikkojen noin kahden tunnin vuorokausiunista on onneksi päästy jo pidemmälle, mutta haaveilen silti edelleen katkeamattomista, vähintään viiden tunnin yhtäjaksoisista unista. Ja kun viime aikoina ilmestyneeseen tiheän imun kauteen lisätään meikäläisen jo lähes vitsiltä vaikuttava, kolmatta viikkoa jatkunut flunssa poskiontelotulehduksineen, alkaa väsymyksen taso olla aika megalomaaninen. (Kuka muuten sanoo, että tiheän imun kausi kestää vain päivän tai pari? Ei muuten kestä.)

Onneksi vauvalla on olemassa isovanhemmat, jotka ajavat pyydettäessä sen 500 kilometriä suuntaansa vain siksi, että vanhemmat pääsevät yhdeksi yöksi hotellin valkoisiin lakanoihin. Nukkumaan. Ostin korvatulpat, tein oloni mahdollisimman mukavaksi muhkeiden hotellihuoneen tyynyjen ja peittojen keskellä ja nukuin. Lähes yhdeksän tuntia! Se on saavutus se. Toki heräsin yön aikana tottumuksesta sen kymmenkunta kertaa, mutta onneksi nukahdin aina välittömästi uudelleen.

Eihän yksi nukuttu yö vielä ihmeitä tee, viikko voisi olla jo eri asia. Äitiyshormoneilla jaksaa kuitenkin yllättävän pitkälle, normioloissa univaje voisi olla varmasti raskaampaa kestää. En tosiaan kadehdi uniongelmaisia, jotka eivät saa nukuttua syystä tai toisesta oikein koskaan. Suuret sympatiat heille.

33 on hyvä luku

Joinakin vuosina 9. lokakuuta on ollut jo lunta maassa ja tieltään on saanut potkia höttöisiä lumikasoja, joskus taas aurinko on puskenut kirkkaita säteitään ruskan läpi. Yleensä, kuten tänä vuonna, sää on vain tylsän harmaa. Ei juurikaan mitään muistiinpantavaa tai kehuttavaa ulkoilman suhteen.

Mutta ei sillä väliä. Minä taas olen jälleen vuoden vanhempi ja viisaampi, vaikka olo ei kovin viisastuneelta tunnukaan päässähumisevan syysflunssan takia. En ole puhaltanut kakkukynttilöitä enää moneen vuoteen, mutta lähes odotan jo sitä, että tyttäremme saa aikanaan aloittaa omat puhalluksena. Ovathan synttärikemut nyt juhlinnan arvoisia.

Jos pystyisin, kaataisin tänään itselleni kuitenkin lasin viiniä. Tai avaisin edes sen Fresita-pullon, jonka ostin yhtenä kesän kuumimmista päivistä odottamaan jääkaappiin kenties yhtä vieläkin kuumempaa päivää. (Jostain syystä pullo jäi juomatta. En ymmärrä vieläkään että miksi, koska koko hemmetin kesähän oli yhtä tulipalokuumuutta. Tuolla se pullo edelleen jääkaapissa patsastelee.) Mutta koska sain eilen popsittavakseni antibioottikuurin, kippistän uusille vuosirenkailleni vain mielessäni. Ehtiihän tässä juhlia ja tanssia vielä joskus myöhemminkin.

PS. Laitoin kommentteihin päälle sanavahvistuksen. Meni lopullisesti hermo robottiviesteihin, joita tulee päivittäin iso kasa.

Takkivinkki

Terveisiä sairastuvalta. Vajaan viikon kestänyt raju flunssa paljastui tänään poskiontelotulehdukseksi, jota yritän nyt parannella melkoisen univajeen kera. Samaan saumaan kun sattui meidän pikkuneidin (jo parisen viikkoa kestänyt) tiheän imun kausi, jolloin imetyskertoja saattaa olla kymmenenkin per yö. Haukotus.

Oli tarkoitus käydä pienellä kierroksella keltaisten haamujen ryysiksessä eli Stockmannin Hulluilla päivillä, mutta tässä olotilassa ei tee mieli tehdä mitään muuta kuin käpertyä neidin kanssa sohvalle ja torkuttaa yhä vain korkeammaksi käyvien nenäliinapinojen keskellä. 

Vinkkaan kuitenkin, että jos hakusessasi on kiva ja laadukas trenssimäinen takki (olematta kuitenkaan trenssi), huomenna eli torstaina näyttäisi tulevan myyntiin sama Tiger of Swedenin takki, jonka ostin itse viime syksynä ihan normaalihintaisena. Takki on ollut aivan loistava: olonsa tuntee heti skarpimmaksi, kun sen vetää niskaansa lököfarkkujen ja tennareiden kera. Toki se menee myös fiinimpienkin vaatteiden ja korkkareiden kanssa, mutta eipä ole ainakaan meikäläisen tarvinnut viime aikoina kiskoa päälleen muita kuin mahdollisimman rentoja versioita.

Ei ole maksettu mainos. Ilmainen vinkki vain.

Erilainen triplasetti

Vielä yksi kolmoissarja hääpäiväkuvista. Koska joka vuosi kuvamme ottaa eri valokuvaaja, näkökulmat ja samalla kuvien käsittelytavat ovat tietysti erilaisia. Emme anna kuvaajalle oikeastaan juuri toiveita, haluamme saada ainoastaan yhden täsmälleen samanlaisen kuvan joka vuosi. Muuten kuvaajalla on täysin vapaat kädet.

Joka vuosi olemme kuitenkin myös kiivenneet tälle betonimöhkäleelle (tai mikä lie). Jokainen siitä kohdasta otettu kuva on täysin erilainen, kuvaajansa näköinen. Ihania kaikki!

Ruusut muuten kuvastavat hääpäiviemme lukumäärää. Tänä vuonna punaisia ruusuja oli luonnollisesti kaksi.

Joka vuosi olen myös pukenut päälleni hääpäivänämme ylläni olleet kimallekorvikset, leveän rannekorun ja mustat Louboutinit, mutta tänä vuonna kengät saivat jäädä laatikkoonsa. Eivät ne piru vie mahdu vieläkään näihin raskauden levittämiin jalkoihin.

Eka kuva Rimma Photography, toinen Kirsi Hiekkarinne Photography, kolmas Sakari Röyskö

Toinen samanlainen

Toisen hääpäivämme kunniaksi otettiin noin kuukausi sitten uusi hääkuvapotretti. Jännä nähdä, millainen kuvakavalkadi onkaan vaikka kymmenen vuoden päästä?

Uusimmassa kuvassa on mukana luonnollisesti myös tyttäremme, vaikka hän kovin pienenä meinaakin hukkua minun syliini.

Kiitos Rimma tämän vuoden kuvista!

Eka kuva Rimma Photography, toinen Kirsi Hiekkarinne Photography, kolmas Sakari Röyskö

Neidin tahtiin

Elän nykyään kännykkä käteen liimautuneena. On helpompaa heittää aivot narikkaan ja selailla muiden tarinoita kuin avata kone ja miettiä itse kirjainten peräkkäin asettelua. Se on tämä vauva-arki ja sitä rataa. Mutta vaikka tämä ei vauvablogi olekaan, on vauva arjessamme nyt kuitenkin se päätähti.

Tyttö on jo 2,5-kuinen. Pitkä ja hoikka, nirso ruoan suhteen ja yöt hyvin nukkuva pikkuneiti. Neuvolan painokontrollissa juostaan harva se viikko, tyttö kun ei mene mittojensa kanssa täysin sitä kultaista keskikäyrää. Sillä ei tunnu olevan mitään merkitystä, että itsekin olin lapsena kovin hoikka ja paino kulki aina miinuskäyrillä. Mitäpä sitä geenejä miettimään.

Elämä on yllättävän "normaalia". Olen päivät kaupungilla tytön kanssa tai ihan vaan neljän seinän sisällä ja lähimaastoissa vaunutellen. Olen pystynyt syömään viime aikoina ruoan jo ihan lämpimänäkin, eikä enää ole kiire juosta vessaan sillä samalla sekunnilla kun vauva nukahtaa. Kotiaskareitakin voi tehdä rauhassa. Neiti osaa olla jo sosiaalinen, valveillaoloaikana voi hakata vaikka sitterin lelukaarta tai leikkiä vanhempien sylissä tuijotuskisaa.

On ollut yllätys, millaisen vastaanoton pieni vauva saa kaupungilla liikkuessamme. Huomio on suurinpiirtein sama kuin koiranpennuilla. Varsinkin vanhemmat naiset kääntyvät katsomaan perään ja osa tulee suoraan juttelemaankin. Onpa muutama halunnut pitää tyttöä sylissäänkin ja ihastella pientä elämää. Alan ymmärtää kroonisia vauvakuumeilijoita.

Tyttö on oppinut viime aikoina nukkumaan (ja nukahtamaan yksin!) pinnasängyssä. Uni iskee viimeistään yhdeksän jälkeen illalla, jolloin vien hänet viimeisen syötön jälkeen sänkyyn, annan pusun poskelle, sanon hyvää yötä ja sammutan valot. Kymmenessä minuutissa makuuhuoneesta kuuluu enää vain pientä unituhinaa. Helppoa nukuttamista ja iltaisin jäävää omaa aikaa osaa arvostaa aivan uudella tavalla, alku kun ei ollut yhtä iisiä. Ensimmäisten viikkojen zombie-olotilaa ei todellakaan ole ikävä, kun et enää tiennyt oletko tulossa jostakin vai menossa jonnekin.

Sen sijaan ikävöin tytön alkuaikojen sikiömäistä uniasentoa, pientä kääröä rinnalla, joka tarrautui kiinni tiukan magneetin tavoin. Milloin hän oppi kannattelemaan niskaa, hymyilemään kieli keskellä suuta ja silmät ilkikurisessa virneessä äidin huonoille vitseille ja hörisemään leikkikaaren leluille?

Juu, vauvakirjaa ei ole vieläkään tullut täytettyä.