Osta tai älä

Carefree Casualness sen kaiken kiteytti.

Kuinka paljon materiaa tarvitset? Ollaksesi onnellisempi? Trendikkäämpi? Koska haluat vain saada "kaikkea kivaa"? Joulun tulon myötä huomaa eri blogeissakin kiihtyvällä vauhdilla lisääntyneet ostoslistapostaukset (ja mainoslinkitykset). Osta, osta!

Tänään vietetään jo Pohjoismaihinkin levinnyttä, ostosmaanista Black Fridayta. Suomessa sen vastaiskuna on Älä osta mitään -päivä. Kumman puoleen sinä kallistut?



Perjantaibiisi, ilman mitään viitteitä kulutushysteriaan. Kepeää ja ja leppoisaa viikonloppua!

Onnellinen asiakas antaa aina positiivista palautetta


Ostin aikoinaan Pino-sisustusliikkeestä kokomustan tiskiharjan. Ulkonäön takia tietysti, vaikka ilmeisesti harja oli kaiken lisäksi vielä kierrätettävää tavaraakin. Harja oli kuitenkin käytössä täysi susi. Harjakset irtosivat ryppäittäin jo muutaman käyttökerran jälkeen, enkä lopulta jaksanut enää taistella tiskialtaan siivouksen kanssa. Kaunis harja, mutta eihän sillä mitään tehnyt. Löysi tiensä roskiin ennätysnopeasti. (Ei käynyt mielessäkään, että senhän olisi voinut yrittää palauttaa liikkeeseen takaisin.)

Heidi kirjoitteli jokin aika sitten uudesta hankinnastaan eli samasta mustasta tiskiharjasta omalla tontillaan, enkä voinut olla mainitsematta omaa kurjaa käyttökokemustani. Ei mennyt pitkään, kun sain ulkopuoliselta taholta sähköpostia, jossa minulle tarjottiin uutta samanlaista tiskiharjaa veloituksetta. Omani oli ilmeisesti ollut settinsä viallinen yksilö, eikä sen käyttökaaren kuuluisi olla ennätyslyhyt. Hämmästyin tarjouksesta ja päätin antaa esineelle uuden mahdollisuuden. Pian postiluukusta kolahtikin tuttu musta tiskiharja, eikä se tällä kertaa näyttänyt sulkasatoshowta kuten edeltäjänsä. Toinen kerta toden sanoi. Kiitos!

------------

Jotkut saattavat muistaa lahopäämartan pyykkäyshetken. Ehdin jo miettiä, yrittäisinkö elvyttää nukenmittoihin kutistuneen paidan vielä entiseen malliinsa, mutta sitten tulivat loma ja kiireet ja normimeiningit.

Kävin viime viikolla pitkästä aikaa ihanassa Sofinahissa, josta olin kurjan kohtalon saaneen paidan ostanutkin. Juttelin vaaterekkien välissä putiikin omistajan kanssa niitä näitä, kunnes satuin mainitsemaan pyykkäystuokiostani. Että kuinka tohelo ihminen voikaan olla, että iskee käsinpestävän pyykin 30 asteen pesuun, vaikka lapussa nimenomaan kerrotaan oikea pesuohje. Annika kuunteli hetken monologiani, kunnes kaivoi esille saman paidan uunituoreesta pakkauksestaan. Ja ojensi sen minulle. Uusi paita tuhoutuneen tilalle, tuosta noin vain. Olin sanaton. Että näinkin voi käydä! Tuhannet kiitokset.

------------

Olen viime vuosina suosinut mielelläni pikkuputiikkeja. Niistä saa toki yksilöllisempää valikoimaa mutta myös parempaa palvelua. Näin voisin väittää. Näiden kokemusteni valossa suosin putiikkeja entistä enemmän, jossa asiakasta palvellaan vielä ostotapahtuman jälkeenkin. Oli kyseessä sitten ostajan oma tai valmistajan puolelta tullut moka.

Kauppaketjujen (mahdolliset) viiden euron hyvityslahjakortit eivät jostain syystä aiheuta aivan samaa fiilistä.

PS. Kumpikaan ilmaiseksi saatu tuote ei todellakaan vaatinut bloginäkyvyyttä. Sofinah ei edes tiennyt, että kirjoitan blogia. Mutta hyvä kello kauas kuuluu jne.

Tuplasti hieno päivä

Viime lauantaina kaksi hienoa nuorta miestä saivat itselleen upeat nimet ja tuoreet kummit. Toisen pikkuherran kummitus kirjoitti hartaasti pojalle kirjettä, jonka poika avaisi vasta 15-vuotiaana. Lupaus odottaa lunastustaan vuonna 2028.

Aneeminen joulukoti

Olen juuri niitä rasittavia ihmisiä, jotka voisivat paistaa pipareita ja aloittaa joululaulujen kuuntelun jo marraskuussa. Tuoksutella joulukuusta, syödä sinappihunnutettua kinkkua, kanelintuoksuista porkkanalaatikkoa, (itsetehtyjä) karjalanpiirakoita ja konjakkimarinoitua lohta. Rauhoittua, nauttia vain ympärillä leijuvasta kiireettömyydestä. Ja kyllästyä lopulta kaikkeen ja palata jälleen normaaliin arkeen.

Erilaiset vuodenajat eivät juuri kodissamme näy, mutta joulun aikaan saatan ripustaa muutamaan risuun pari palloa, ostaa hyasintteja ja sytytellä ikkunalaudoille entistä enemmän kynttilöitä. Koristeettomuus on oikeastaan harmittanut jo pitkään. Emme koskaan vietä joulua kotona, joten on tuntunut myös turhalta "pukea kotia" jouluun, eihän sitä kaikkea kaunista ole kukaan edes katsomassa.




Tänä vuonna yritin sentään edes vähän, jo näin marraskuussa. Kopioin Weekday Carnivalin hienon idean lasikulhoon asetelluista joulukukista ja -havuista, siirsin kynttelikön asetelman viereen ja sytytin kynttilät. Makuuhuoneeseenkin sain jopa pari vihreää rehua.

Ei siis juuri muutosta normaaliin joulukotiimme. Risutkin ovat vielä ilman palloja ja jouluvalot kellarissa. Yritys hyvä kymmenen.

Pikkumustissa

Pikkujoulukausi on alkanut, enkä aio tänäkään vuonna pukeutua muuhun kuin mustaan. Jalkojani myöten.

Terveiset fysioterapiasta nro 4.

Pinkki sunnuntai

Sunnuntait menevät monesti saman kaavan mukaan. Nukutaan arkiaamuja pidempään (koska edellisilta on kuitenkin venynyt taas pitkäksi), syödään aamupala rauhassa ja kelloon vilkuilematta, tuijotellaan leffoja tai luetaan lehtiä, järjestellään paikkoja, pestään pyykkiä, pyyhitään menneen viikon pölyt tasoilta jos jaksetaan ja ollaan vain. Löysäillään.

Vaimoilin meille tänään kuitenkin pari pellillistä porkkanakaurasämpylöitä. Suunniteltu juttu, jota tapahtuu äärimmäisen harvoin. Yleensä ei silloinkaan. Pullantuoksuista kotihengetärtä minusta ei saa, mutta jospa nyt yrittäisi upottaa kätensä kenties vähän useammin siihen sämpylätaikinaan... On siinä touhussa jotain sympaattistakin. Niin kuin epäsymmetrisissä, lämpimissä sämpylöissä, jotka syödään luonnollisesti paksun voikerroksen ja pitkään kypsyneen goudajuuston kera. Drinkkivinkki: God Morgonin mansikka-omena-mustaherukkamehu on rentoon sunnuntaiaamuun aika täydellistä, eikä itse tehty mansikka-mustaherukka-banaanismoothiekaan kovin huonolta siinä vieressä maistu.

Aamupalapöytämme oli tänään hämmentävän pinkki. Tajusin sen vasta kuvista.

Wanted: maalari

Neljä ja puoli vuotta sitten ostimme nykyisen ja samalla ensimmäisen omistusasuntomme. Neljä ja puoli vuotta olemme katselleet enemmän ja vähemmän värikkäitä seiniä, jotka edellinen omistaja oli trenditietoisuudessaan seiniin valinnut. Ensimmäiset vuodet ne menivätkin, ovathan huonekalumme kuitenkin väritykseltään neutraaleja, pääosin mustavalkoisia. Oli myös piristävää saada vaihteeksi väriä ympärilleen edellisen asunnon valkoisten seinien jälkeen. Nyt kuitenkin tuntuu, että pää räjähtää kaiken tämän värikylläisyyden keskellä.

Lyhyestä virsi kaunis: tiedätkö tai osaatko suositella ammattitaitoista maalaria pääkaupunkiseudulta, joka voisi tarttua työhön kenties vielä tämän vuoden puolella? Tai kertoa, mistä päin maalaria voisi lähteä edes etsimään? Toiveissa olisivat puhtaan valkoiset seinät, makuuhuoneeseen kenties jotain betonivärikokeiluakin. Itse emme hommaan ryhdy, graafikosta ja ekonomista ei saa vakaakätistä ja loistavaa jälkeä tuottavaa maalaria kertaheitolla. Maksamme mielellämme ammattitaidosta, sillä toiveissa olisi saada asunto vielä joskus lähiaikoina myytyäkin. Niin, uuden asunnon etsintäprojekti elää edelleen, laihoin tuloksin.

PS. Alakerrassamme on muuten samanlainen asunto myynnissä kuin omamme. Hintaa tällä hetkellä mukavat 349 500 euroa. Hullu tämä maailma.

Kuvat via Pinterest (1 / 2 / 3 / 4)

Helppoa elämää

Olen viime aikoina kävellyt työmatkat, jos sää on sen vain sallinut. Reitti on lyhyt, mutta saan päivässä helposti 40 minuuttia hyötyliikuntaa. Tai vain 20 minuuttia, jos polvi päättää sanoa aamuisen kävelylenkin jälkeen sopimuksen irti. Kunnossa se jalka ei ole vieläkään.

Osa matkastani kulkee Keskuspuiston halki. Ilmassa tuoksuvat joskus hevoset (ja niiden lannat), lenkkipoluilla juoksevat usein kuntomyyrät ja hyvällä tuurilla auringon säteetkin saattavat vilahtaa puiden oksissa. Iltapäivän pimeyden keskellä edessä oleva polku on jo huomattavan erilainen kuin aamun valoisimpina tunteina. Sillä ei ole kuitenkaan väliä. Kävellessä rentoutuu, luurit korvilla ja askeleissa tuttu rytmi.



On niin hävyttömän helppoa hypätä yleensä ratikkaan. Odottaa sitä pinna kireällä ja kärsimättömästi, ainahan se on kuitenkin myöhässä. Hytistä pysäkillä sen sijaan, että ottaisi vain jalat alleen ja kävelisi. Eihän tuo parin kilometrin matka suuntaansa ole yhtään mitään.

Kaikkeen tottuu. Teininä pitkät ja pimeän metsäiset kävelymatkat läheisimmälle bussipysäkille olivat normaalia arkea, myöhemmin kaikki alle kymmenen kilometrin (työ)matkat tuli taitettua pyörällä. Milloin sitä kasvoikaan kermaperseaikuiseksi, joka ei hyödynnä enää normaalia hyötyliikuntaa?

Kun muutti Helsinkiin. Kun jokaiselle pysäkille pysähtyy vähintään viisi eri bussia ja neljä eri ratikkaa. Kun on niin saamarin helppoa.

Suomalaisten lomaklassikossa

Myönnän, olin etukäteen vahvasti ennakkoluuloinen. Saari täynnä turisteja Euroopan eri kolkista. Turistirysä, jossa käryävä nahka kohtaa laitamyötäisessä kulkevan keski-ikäisen enemmistön. Onneksi voi sanoa olevansa edes hiukan väärässä. Teneriffa yllätti positiivisesti, vaikken sinne ehkä toiste haluaisikaan. Toiset pitävät valmiiksi turisteille rakennetusta ympäristöstä kaikkine mahdollisine palveluineen, toiset eivät.

Turisteja oli luultua vähemmän, he käyttäytyivät asiallisesti ja saari oli kokonaisuudessaan monipuolisempi kuin voisi ehkä kuvitella. Kaikille vähän kaikkea. Loka-marraskuun vaihteessa sää oli myös yllättävän hyvä. Lämpölukemat kipusivat lähes päivittäin 30 asteen tuntumaan.

Majoituimme Finnmatkojen kautta Playa de las Américasin Cleopatra Hotelissa, joka oli kokonaisuudessaan varsin tyylikäs vaihtoehto. Lähellä rantaa ja lähellä kaikkia palveluita. Huoneet kaipaisivat päivitystä tähän päivään, mutta kukapa siellä neljän seinän sisällä koko lomaansa viettäisikään.

Jätimme suosiolla väliin valmiit retket ja kuljimme viikon omin päin. Vuokrasimme auton ja kiersimme saaren päivässä. Lounastimme jyrkällä kalliolla sijaitsevassa ravintolassa, kävelimme lähes kuumaisemissa tulivuori-Teiden juurella, juoksimme aamulenkit rantabulevardilla, kävimme hieronnoissa ja kasvohoidoissa sekä tuijotimme avomereltä tulevia vahvoja surffilaineita. Sininen taivas koukutti aurinkotuoleille vain yhdeksi kokonaiseksi päiväksi, muu aika tuli taas touhuttua erilaisissa aktiviteeteissa. Mihin se kissa tai koira karvoistaan pääsee.

Sukellusta emme varsinaisesti suosittele. Eteläosassa on kymmeniä sukelluskeskuksia mutta nähtävästi vain yksi dive site, eikä sekään ole kovin kummoinen, jos on tottunut rikkaisiin koralliesiintymiin ja runsaisiin kalaparviin. Lisäksi sukelluskeskusten suurin motiivi tuntuu olevan rahojen kyniminen innokkailta turisteilta, jotka kokeilevat sukellusta ensimmäistä kertaa eläessään. Harmi heidän kannaltaan, sillä he joutuvat "sukeltamaan" noin viiden metrin syvyydessä, käsi kädessä muiden kokeilijoiden ja oppaan kanssa, polvet laavakivestä verinaarmuille raapiutuneina. Siskoni nimittäin kokeili dyykkausta, muistoksi jäivät aikanaan haalistuvat arvet ja pienenpieni hetki pinnan alla. Onneksi hän oli testannut sukellusta jo aiemmin Thaimaassa, joten tiesi millaista sen olisi kuulunut olla, kunnollisine opastuksineen, testeineen ja sukellusaikoineen. Kreditit Aasian suuntaan.

Kokeneille sukeltajille paikka ei tarjoa kovinkaan paljon. Lisäksi vesi on kylmää, meidän aikanamme vajaa 20-asteista. Ensimmäisellä kerralla sukeltajille jaettiin vain puolipitkät puvut, ja hytisin huulet violetteina jo 15 sekunnin vedessäolon jälkeen. Toisen sukelluskeskuksen mukana saimme onneksi jo lämpimämmät, kokopitkät versiot hupun kera. Veteen ei ole todellakaan asiaa liian kevyessä vaatetuksessa.

Testasimme sukelluksen lisäksi snorklaustakin. Samalla dive sitella, luonnollisesti. Laavakivipohjan yläpuolella, jonka ainoa nähtävyys on iholle pyrkivä kilpikonna. Kiipesi minunkin selkääni pariin otteeseen, vaikka ihan periaatteesta en haluaisi häiritä meren asukkaita. Käske siinä sitten viatonta otusta uimaan vähän hillitymmin.

Oli myös surffausta. Tyynien rantojen jälkeen löytyi myrskyäviä vesiä, jotka olivat lähes mustanaan surffaajista. Ensin pieni info noviiseille kuinka laudan päällä kuuluisi olla, sen jälkeen aaltoihin testamaan teoriaa käytännössä.

Vinkki: älä edes kokeile, ellet omista käsilihaksia. En ihmettele ollenkaan, miksi surffarit näyttävät yleensä olevan kultaisia rantaleijonia timmeine lihaksineen. Ei keskivartalonkaan hallinnasta haittaa ole. Muhkurainen laavakivipohja teki surffauksesta myös haasteellista: mies kaatui laudan päältä rantavedessä suoraan kivien päälle, selkä otti pientä osumaa. Kai pienet vauriot kuuluvat asiaan.


Mikä tärkeintä, oli myös äitini 60-vuotisjuhlintaa. Informoin hotellia asiasta ja äitini sai syntymäpäivän aamunaan pienen suklaakakun. Olin tilannut myös ennakkoon matkatoimiston kautta suuren kukkakimpun ja kuoharipullon, poksautimme sen auki ennen illalliselle lähtöä. Illallisella paikan tenori lauloi äidille syntymäpäivälaulun ja ojensi punaisen ruusun, ravintola puolestaan antoi lahjaksi vielä jälkiruoan pyöreän pikkukakun muodossa, yhdellä kynttilällä. Se päivä jäi toivottavasti muistoihin.

Ymmärän hyvin, miksi saari on lapsiperheiden ja vanhemman väestön suosiossa. Heille Teneriffa tarjoaa ennen kaikkea taattua lämpöä, rauhaa ja rentoutta.

Aktiviteetteja etsivät ja seikkailun janoiset matkustajat löytävät paikkansa todennäköisesti muualta.

Laineiden alla ja päällä


Reissu takana, käsissä muistikortillinen värikkäitä kuvia ja pavunvärinen nahka. Teneriffaa ei jäänyt ikävä, auringolle voisin silti antaa vielä lisäaikaa.

Oli surffausta, sukellusta, snorklausta. Pääosin sinisen taivaan alla hikoilua ja kerran kaatosateessa kahlaamista. Oli kaikkea muutakin. Viikkoon mahtuu paljon.

Osaisikohan joskus ottaa ihan vain rennosti?