Yhdeksän kuukautta – ja vähän päälle

Lokakuussa
täytin 32. Seuraavana aamuna vastaostettuun raskaustestiin piirtyi kaksi kaivattua, punaista viivaa, jotka kertoivat erilaisesta tulevaisuudesta. Halasimme mieheni kanssa, otimme uutisen vastaan iloisen tyynesti. Naputtelin kuvaviestin ystävälleni: "Sitä tietää taas, mitä pelkää seuraavat päivät ja viikot". Tein myöhemmin toisenkin testin. Ja kolmannen. Olin kuitenkin täysin oireeton, joten epäilin koko jutun olevan vain suuri, huonosti kerrottu vitsi. Joitakin viikkoja myöhemmin varhaisultran (rv 6+4) mustavalkoisella näytöllä vilkkui tuskin havaittava sydän pienessä, huojuvan tummassa heinänkorressa. Pieni kivi tipahti sydämeltä, suupielet kaartuivat ylöspäin.

Teneriffan lomallamme jouduin jättämään sukelluksen ja surffauksen väliin, mutta menihän se aika snorklatessakin ja muita valokuvatessa. Päivät matelivat, aika tuntui lähes pysähtyneen. Naamani heräsi teini-iän aikaiseen kukoistukseen puskien finnejä erityisesti poskiin. Pinnani oli todella lyhyt, kiihdyin sekunneissa nollasta sataan. Raivostuin kaikesta kaikille. Ihanat hormonit.

Marraskuussa 
vietin lähes kaiken vapaa-aikani sohvan syvyyksissä. Väsytti vain, nukuin vain. Ai mikä sosiaalinen elämä? Palelin kuin horkassa. Pahoinvointi tuli myös kylään (rv 8). Yökkäilin kävellessä, yökkäilin kun mies teki ruokaa, yökkäilin lähes joka paikassa. En voinut sietää lihan tai minkään paistetun ruoan hajua, suklaakin oksetti. Urheilua ei voinut kuvitellakaan. Halasin pönttöä kymmenkunta kertaa ja laihduin, mutta pystyin kuitenkin käymään töissä. Kun pahoinvointi hetkeksi lakkasi ja olo oli täysin normaali, olin varma että koko homma oli sitten siinä, pieni sydän oli lakannut pumppaamasta verta. Pari viikkoa myöhemmin puhuin taas norjaa lähes kiitollisena. 

Oli ensimmäinen neuvola, josta saimme paljon papereita ja esitteitä. Seuraava aika varattiin ikuisuuden päähän. Sain äitiyslomalla olevalta työkaveriltani lainaan kotidopplerin, jolla löysin sikiön sykkeen jo heti ensimmäisenä kokeiluiltana, hartaan etsimisen jälkeen (rv 10+6). Pikajunamainen jumputus kuulosti lähes uutiselta.


Joulukuussa 
oli odotettu niskapoimu-ultra Naistenklinikalla (rv 12+1). Jännitti. Isopäinen ja ilmeisesti juuri nukkumasta herätetty minityyppi siellä kohdussa venytteli jäseniään ja käänsi meille välillä mielenosoituksellisesti selkäänsä. Saimme puhtaat paperit niskaturvotuksesta ja veriseulasta. Kävin pakollisessa ensimmäisessä sokerirasituksessa varhain (rv 13+2), koska äidilläni on diabetes. Arvot olivat hyvät. Pahoinvointi loppui sopivasti joulun alla (rv 15), pystyin vihdoin syömään myös muutakin kuin salaattia, hedelmiä ja kasvisruokaa. Suklaa ei tosin maistunut vieläkään. Linea nigra ilmestyi napaan asti ja olin aivan varma, että lapsemme olisi poika.

Tammikuussa 
painoni alkoi pikkuhiljaa nousta ja maha kasvaa. En halunnut kertoa raskaudesta vielä töissä, joten parissa viikossa vaatevalikoimani kutistui muutamaan, mahan piilottavaan löysään neuleeseen. Housut mahtuivat jalkaani edelleen normaalisti, nappia piti tosin pitää jo auki. Päänsärky vaivasi ja kolmisen vuotta sitten murtunut häntäluu alkoi taas kipuilla istuessani. Tunsin ensimmäiset kuplapotkut (rv 16+6): hassu tunne, kohdussa tosiaan joku jo kommunikoi.

Pystyin aloittamaan jälleen urheilun, väsymys ja pahoinvointi olivat onneksi menneisyyttä. Ostin salikortin (itse asiassa kaksikin), koska thainyrkkeily ei ollut enää se fiksuin valinta tässä vaiheessa. Jano liikuntaendorfiinin huumaamaan elämään oli taas kova. Olo oli kuin ei-raskaana olevalla, ainoastaan pieni pötsi tiukoissa treenivaatteissa kertoi toista tarinaa.


Raskauden virallinen puoliväli
Oli toinen neuvola ja rakenneultra (rv 20+1). Menimme Kätilöopistolle rauhallisin mielin, mutta ultraava kätilö antoikin aihetta huoleen: sikiön pään mitat eivät vastanneet viikkoja vaan olivat sen verran paljon muusta kehityksestä jäljessä, että jouduimme Naistenklinikalle sikiötutkimuksiin. Elämä olikin yhdessä hetkessä säikähdystä ja kimaltavia kyyneliä silmäkulmissa. Perusteellisessa uusintaultrassa ja -mittauksissa lääkäri kuitenkin päästi meidät suurimmasta piinasta: sikiö menikin ilmeisesti vain samaa kasvukäyrää äitinsä kanssa, joka on myös kovin pienipäinen oman isänsä ja siskonsa tavoin (päänympärys 52,5 cm). Lapsivesipunktiolle ei nähty tarvetta, mutta saimme kontrolliultra-ajan maaliskuun lopulle. Rakenneultraus paljasti myös tulevan lapsemme sukupuolen. Tai antoi ainakin arvauksen.

Helmikuussa
makea maistui taas neljän kuukauden tauon jälkeen, liikaakin. Naama oli kuiva, näppyläinen ja rakeinen kuin korppujauho, mikään määrä kasvorasvaa ei tuntunut tasoittavan sitä Saharan autiomaata. Joka paikassa toitotettavaa raskausajan kuuluisaa hehkua ei näkynyt ainakaan tässä osoitteessa, ellei punaisena helottavaa raastinrautanaamaa halunnut uskoa hehkeäksi.

Oli odottavien äitien fysioterapiakerta ja ensimmäinen perhevalmennus (rv 21+0). Kerroin raskaudesta esimiehelleni ja kaivoin vaatekaapistani esiin vihdoin myös tyköistuvimpia paitoja. Minityypin potkut vahvistuivat ja tulivat jo huomattavasti useammin. Ympärillämme raskaana olevat ystävät kertoivat kaikista vauvan vaatteista ja tarvikkeista mitä he olivat jo ostaneet ja mitä meidänkin pitäisi hankkia. Jätimme vielä ostamatta, yhtäkään hankintaa ei tehty. Oli kolmas neuvola, jossa huomattiin hemoglobiinini olevan vain 108. Matalat veriarvot ja tuplamääräisten töiden tekeminen ajoivat kropan totaaliväsymystilaan. Sain ohjeet rautakuurille. Kävin myös toisessa sokerirasituksessa (rv 24+2), ja arvot olivat onneksi taas alle raja-arvojen. Haalea linea nigra ilmestyi navasta ylöspäin, navan alapuolella oleva viiva sen sijaan oli vahvistunut entisestään.


Maaliskuussa 
muita housuja löysemmät boyfriend-malliset farkkuni mahtuivat hämmästyksekseni vielä kiinni, nappi kietoutui napinläveen ilman ylimääräistä kireyttä. Pystyin myös urheilemaan normaalisti, vaikka kohdun paine alkoi jo tuntua hieman rakossa. Aloin tuntea sikiön liikkeitä jo selkeästi enemmänkin, kohdussa tuntui olevan toisinaan päällä lähes jatkuva möyriminen ja hipsuttelu. Lissabonin lennoilla jalat saavuttivat ennätysmäisen turvotuksen, joka onneksi haihtui sitä mukaa, kun pääsi taas kävelemään maan pinnalle. Jaksoin tarpoa Lissabonin katuja tuntikausia, vielä ei maha hidastanut tahtia.

Oli raskauden ensimmäinen neuvolalääkäri (rv 27+2) ja odotettu kontrolliultra Kätilöopistolla (rv 27+6), jossa todettiin sikiön olevan keskimääräistä pienempi, mutta kasvavan kuitenkin tasaisesti omalla kasvukäyrällään. Saimme uuden kontrolliultra-ajan parin viikon päähän, jossa varmistettaisiin, että kasvukäyrä ei notkahtaisi. Sikiö oli edelleen perätilassa, kuten kaikissa aiemmissakin ultrauksissa, potkut tuntuivat lähinnä nivusissa. Ostin ensimmäiset, nukenkokoiset vauvanvaatteet. Painon nopea nousu aiheutti ilmeisesti sen, että jalkapohjia alkoi pakottaa todella paljon, pitkään paikallaan seisominen teki kipeää.

Huhtikuussa 
saimme itseämme vihdoin niskasta kiinni ja aloitimme vauvatavaroiden hankinnat. Hankimme myös syntymättömän lapsen vakuutuksen. Vatsa tuntui kasvavan silmissä, pienestä pötsistä oli tullut hetkessä selkeä vauvamaha. Turvotus ilmestyi myös kestovieraaksi. Minityyppi tuntui tulevan välillä jo kyljestä tai navasta ulos, meno oli iltaisin lähes formulaluokkaa.

Oli viimeiset perhevalmennukset ja kontrolliultra (rv 30+0). Sikiö oli kasvanut normaalisti omalla kasvukäyrällään, vaikka pään koko oli edelleen käyrien mukaan hivenen pieni. Painoveikkaus oli jo lähes puolitoista kiloa ja minityyppi näytti vihdoin olevan kohdussa pää alaspäin. Neljännessä neuvolassa (rv 30+6) annettiin lähete jo peräti kolmanteen sokerirasitukseen. Rasituksen tulokset olivat kuitenkin tällä kertaa yllättäen yli raja-arvojen, joten jouduin sokeriseurantaan.


Toukokuussa 
alkoi äitiysloma – päätyöstäni. Jatkoin kuitenkin vielä lähes neljä viikkoa toiminimeni hommia, sillä halusin saada keskeneräiset projektit kunnialla päätökseen ennen vauvan syntymää. Turvotus yltyi massiiviseksi, ja jouduinkin ensimmäisenä äitiyslomapäivänäni Kätilöopistolle tarkkailuun raskausmyrkytysepäilyn takia (rv 34+6). Turvotuksen takia kihlasormukseni jouduttiin myös leikkaamaan nimettömästäni irti, mikään muu keino ei enää auttanut. Toukokuussa oli myös toinen ja viimeinen neuvolalääkäri, jossa kaikki vaikutti olevan kunnossa.

Kätilöopiston synnytysvalmennuksessa tutustuimme pääpiirteissään synnytyksen kulkuun ja itse sairaalaan. Kävin raskausajan diabetekseni takia myös pakollisella vierailulla diabeteskätilön luona, joka oli tyytyväinen mitattuihin, mataliin sokeriarvoihini. Sain ajan varmuuden vuoksi ultraan, jossa tarkastettiin sikiön koko. "Sokerivauvamme" kasvoi kuitenkin edelleen pienipäisenä mutta normaalipainoisena. Painoarvio raskausviikolla 36+2 oli 2903 grammaa, laskettuna aikana noin 3,6 kiloa. Sikiö oli sekä lääkärin että kätilön mukaan jo laskeutunut lantioon sekä kiinnittynyt. Turvotukseni huolestutti neuvolan terveydenhoitajaa, joten hän lisäsi loppuraskauden kalenteriini vielä yhden ylimääräisen neuvola-ajan. Saimme Hollannista tilatut vauvatavarat, ja kasasimme vaunut valmiiksi. Oloni oli edelleen hyvä, sain nukuttua yöni hyvin ja mihinkään ei sattunut. Ainoastaan viikkotolkulla tukossa ollut nenä ilman flunssaa alkoi ottaa päähän jo todella paljon.

Kesäkuussa
päivän pituiset kaupunkikävelyt alkoivat tuntua jo väsyttäviltä. Kroppa ei enää oikein jaksanut entiseen duracell-tahtiin, odotus alkoi olla finaalissaan. Kasasimme vihdoin pinnasängyn, veimme autoon turvakaukalon telakan ja pakkasin osittain sairaalakassin. Minut kutsuttiin Kaksplussan Odottajat-juttuun ja kävin mahani sekä erittäin turvonneen ruhoni kanssa studiolla kuvauksissa (rv 38+1). Jouduin turvotuksen ja kohonneiden verenpaineiden takia vierailemaan äitiyspoliklinikalla jälleen kerran sydänkäyrillä, jossa tarkistettiin ettei myrkytysepäily olisi muuttunut oikeaksi myrkytykseksi. Samalla minityyppi ultrattiin ja tulokseksi saatiin keskikäyrän vauva, painoarvio oli 3199 g (rv 38+6). Oma painoni oli noussut sen sijaan koko raskauden aikana jo 18 kiloa.

Tuli laskettu aika, 17.6. Oloni oli edelleen mainio, en ollut kokenut yhtäkään supistusta tai mitään muitakaan kipuja. Lääkärien epäilysten vastaisesti minityyppi päättikin viihtyä yksiössään yli lasketun ajan. Iltaisin minillä oli kunnon jumppakerho päällä, meno ei tuntunut todellakaan rauhoittuvan loppuajasta, pikemminkin se vain kiihtyi.

Miehen syntymäpäivän iltana, 18.6. tunsin pari kertaa mahani kovettuvan. Naureskelin, että tuskin tämäkään nyt mitään vielä ennakoi. Kuutisen tuntia synttäri-illallisen päättymisen jälkeen synnytys kuitenkin käynnistyi yöllä kolmen aikoihin (rv 40+2). 10 tunnin kovenevien supistusten jälkeen, 19.6. klo 14.16 rakas, pieni (ja normaalipäinen) tyttäremme syntyi Helsingin synnytyssairaaloiden sulkujen takia Hyvinkään sairaalassa imukupilla avustettuna, pelkän ilokaasun voimin.

Kuvat DMK Photography, kiitos ihana Domi! (kuvat otettu rv 34)

Itkuvirsiä ja kauniita kukkia

Koti on täyttynyt kukkien tuoksusta. Valkoisen, vaaleanpunaisen ja vihreän eri sävyistä. Aina uuden kukkakimpun ja onnitteluvärssyn myötä parun lähes suoraa huutoa. Olen ennenkin ollut herkkä, mutta vauvan syntymisen myötä tunneskaala on avautunut aivan uusiin itkusfääreihin, herrajestas.




Nytpä tiedän, mitä äitiyshormonit tarkoittavat. Aikamoista ripsivärien valumista.

Kun kahdesta tuli kolme

Minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä.



Tyttö tuli maailmaan viime torstaina, 19.6. 

Juhannus sai meillä uuden, erityisen merkityksen.

Kaupungin nälkään

Lomamme noudattavat usein samaa kaavaa. On pakko päästä pois Helsingistä ja arkiympyröistä, paahtaa satoja kilometrejä kauas itään mökkimaisemiin ja lähisukulaisten luo, tai vaihtoehtoisesti ottaa suunta kokonaan toiselle puolen maailmaa, toiseen kulttuuriin ja elämänrytmiin. Rinkka selässä keskelle kiireettömyyttä ja lämpimän meren äärelle.

Äitiyslomalla asiaa on pakko ajatella toisin, erityisesti näin lähellä h-hetkeä. Lomaa vietetään kerrankin omassa kaupungissa, kotona ja lähikulmilla, ystävien seurassa mutta pääosin (vielä tällä hetkellä) ihan kaksin. Mies aloitti kesälomansa myös maanantaina, joten kuluneet päivät ovat tuntuneet todellakin yhteiseltä lomalta. Lomaan toki kuuluu fanaattinen MM-jalkapallon seuraaminen (miehen osalta, itsehän torkun samaan aikaan sujuvasti sohvalla), mutta onneksi päiviin on mahtunut muutakin tekemistä.

Päätimmekin ottaa kaupungilla hengailemisesta ilon irti vielä nyt, kun ei tarvitse etukäteen miettiä mahtuvatko vaunut nyt varmasti joka paikkaan sisälle ja löytyykö jostain kenties kelpo paikka vaipanvaihdolle. Kaiken lisäksi keskikesään tulee mahtumaan melko suurella varmuudella todella paljon pelkkiä kotipäiviä, kun opettelemme elämään toisenlaista rytmiä uuden perheenjäsenenemme kanssa. Kokonaan toisenlaista arkea.



Yhdenkin päivän aikana ehtii tutustumaan aika moneen uuteen tuttavuuteen. Tähän mennessä on tullut testattua enimmäkseen lounasmestoja ja kahviloita, joissa ei ole ennen syystä tai toisesta tullut vielä vierailtua, kuten Kellohalli, Ravintola Pompier, Fleuriste, Kahvila Suvanto, Kahvila Sävy ja Ravintola Rulla. Ja miehen eilisellä synttäri-illallisella Ravintola Bronda.

Mahtavia ja suositeltavia paikkoja jokainen! Mutta vinkkinä: jos haluaa kaupungin parasta kaakaota, kannattaa suunnata Aleksis Kiven kadulla sijaitsevaan ja jo aiemmin mainittuun Kahvila Sävyyn. Kaakao nimittäin sulatetaan itse 70% tummasta suklaasta eikä kyseessä ole todellakaan mikään pussijauhekaakao. Olisin voinut juoda sitä sammiollisen. Saatan ehkä itsekin kopioida vastaavan kaakaon valmistustavan... Joskus.

Kuva Kahvila Suvannosta

Rv 40+0


Laskettu aika.

Ikuinen joulunodotus ei ilmeisesti pääty vieläkään lahjojen avaamiseen. Eikä tämä "raskaus" edes "synnytykseen" (koska edelleen tuntuu utopistiselta, että tässä ihan oikeasti ollaan raskaana, saati että kohta pitäisi aito ja oikea pieni ihminen ponnistella maailmaan).

Mikäs tässä. Joulupukkia odotellessa.

Laiturilla keskellä kaupunkia

Joskus ei kannata lähteä kotikulmia kauemmas. Töölönlahdelta löytyy pieni idylli, jossa voi kuvitella olevansa melkein mökkirannassa, istua aurinkotuolissa keinuvalla laiturilla ja tuijotella silmät puoliummessa moneen eri suuntiin leijuvia pilven hattaroita. Tai meidän tapauksessamme roudata mukanaan pinkka lehtiä ja varata ne ainoat laiturituolit itselleen tunniksi tai pariksi.

Kahvila Tyynin sympaattinen laituri-idylli oli kokemisen arvoinen. Tunnustan, kävin ensimmäistä kertaa, mutta en varmasti viimeistä. Huhut kertovat, että paikasta saisi myös aamupalaa. Voisi kenties joskus testatakin.

Odotellaan vain

Raskauteni on jo siinä pisteessä, että mies säikähtää aina, kun yritän saada hänet kiinni kesken työpäivän. "Älä jumankauta soita ellet meinaa synnyttää, tässähän saa joka kerta sydänkohtauksen!" Äitini taitaa yhtä lailla säpsähtää puhelimensa piippausta, koskaan kun ei tiedä milloin sillä tyttärellä onkaan tosi jo kyseessä.

No ei ole vielä. Tällä energialla ja hyvä fiilis -meiningillä ei taida valitettavasti ihan heti ollakaan.

Pinnasänky on kuitenkin kasattu, vaunut on koeajettu parin metrin suuruisella olohuoneen lattialla, vauvan vaatteet pesty, silitetty ja viikattu nätisti paikoilleen... Vielä kun saisi sairaalalaukun pakattua loppuun, niin homma alkaisi olla itse päätähteä eli vauvaa lukuunottamatta suhteellisen valmiina. Supistuksen supistustakaan en ole vielä kokenut, en tiedä edelleenkään millaista on närästys eikä yölläkään tarvitse rampata vessassa monen muun loppuraskauden odottajan tavoin. Tosin turvotus on venyttänyt kroppani jo niin äärimmilleen (kilojahan on kertynyt niinkin ihanat lukemat kuin 18, joista epäilen vähintään kahdeksan majailevan jalkapöytieni päällä), että mielenkiinnolla odotan, milloin ensimmäiset raskausarvet oikein ilmestyvät. Vatsaan, reisiin, selkään, minne ne ikinä tiensä löytävätkään.

Pelottaako? Ei. Jännittääkö? Pikkuhiljaa. Toivon, että synnytys käynnistyy kertarysäyksellä, etten ennätäkään vuodattaa kivun kyyneleitä ja kielen päällä asuvia kirosanoja kovin pitkään. Ainakaan vuorokausitolkulla.

Kuva DMK Photography

Penkkiurheilua

Kun ei itse pysty enää urheilemaan naama punaisena ja jäsenet hoosiannaa huutaen (ts. yhdetkään urheilukengät eivät mahdu enää jalkoihin, vaikka taitaisi se mahakin jo aika vahvasti hidastaa tahtia), pitää seurata vain sivusta muiden hikoilua ja pallon perässä juoksemista.



Mies osallistui lauantaina pelikavereidensa kanssa sählyn SM-kisoihin, ja joukkue pääsi alkusarjan tappioputkestaan huolimatta etenemään otteluissa jopa muutaman pudotuspelin verran eteenpäin. Ei se voitto, vaan hyvä taistelu!

Viime hetken puunaukset

Jos äitiyslomallaan on tehnyt melko paljon töitä, heilunut kuin heinämies paikasta toiseen ja muistanut levätä vasta, kun sekä lääkäri että mies ovat lähes uhkailemalla saaneet meikäläisen sohvalle (tai hellepäivinä ulos) vaaka-asentoon, voisin kai yhtä hyvin yrittää nauttiakin tästä äitiyslomasta. Tai ainakin näistä viimeisistä hetkistä, kun huomio saa olla vain omassa navassa. Onhan tämä ainutlaatuista aikaa.

Päätinkin, että kävisin hemmottelemassa itseäni jonkinlaisen hoidon muodossa. Jos ei muuten, niin saadakseni edes lakkaa varpaankynsiini – en ole jaksanut enää itse lakkailla kovinkaan montaa kertaa tällä mahalla, eikä mies tunnu olevan suostuvainen tekemään kyseistä operaatiota. Kumma juttu.



Vertailin eri hoitoloiden hintoja kunnes päädyin Suomen Kosmetologikoulun nettisivuille. Kappas, hoitojahan voisi tosiaan saada myös opiskelijoilta huomattavasti edullisempaan hintaan kuin perinteisissä kauneushoitoloissa. Koulussa suoritetaan samassa tilassa useita eri hoitoja, joten jos se ei häiritse, saa lakat kynsiin, hipiän heleäksi ja jalat hierotuiksi huomattavasti kukkaroystävällisemmin.

Ostin pakettikokonaisuuden, johon kuului kasvohoito, jalkohoito, pikamanikyyri sekä kulmien ja ripsien kestovärjäys. Paketti kustansi vain satasen. Kimpussani oli yhtäaikaa kaksi opiskelijaa: toisen tehdessä kasvohoitoa toinen kävi käsiksi jalkoihini. Jossain siellä välissä hoidettiin kyntenikin kuntoon, sain dekoltee- ja hartiahieronnan ja kosteuttavat seerumit lähes joka paikkaan. Kokonaisuudessaan setti kesti puolitoista tuntia, joista viimeiset puoli tuntia oli itselleni jo aika tukalaa: kohtu painoi selkää sen verran paljon, että hoidosta alkoi olla nautinto kaukana. Onneksi hoitotuolin selkänojaa sai nostettua pystympään, ettei laatta lentänyt kesken session.

Mutta sain kuin sainkin atooppista ihoani elävämmän näköiseksi, lakkaa joka kynteen ja väriä kulmiin ja ripsiin. Turvotusta hieronta ei vähentänyt, mutta enpä ihmeitä odottanutkaan. Menen ehdottomasti toistekin, äitiyslomalaisen kukkaro ainakin kiittää edullisempia hintoja! Olettaen, että kävisin hoidoissa edes joskus useammin kuin kerran vuodessa...

.........

Loppuun pieni huumoriannos: mihin luulette, että suurin osa turvotuksestani ja noin 10 litraa nestettä on kerääntynyt?



Jep. Tukisukatkin jo ratkesivat.

Pienissä häissä

Parisen kuukautta sitten ystäväpariskuntamme meni kaikessa hiljaisuudessa naimisiin. Saimme kunnian olla todistamassa tapahtumaa erään toisen pariskunnan kanssa Ruoholahden käräjäoikeudessa. Päivä oli huhtikuisen kylmä mutta aurinkoinen ja hääpari tietysti yhtä herkkää hymyä.

Neljän ruokalajin juhladinner syötiin Ravintola Murussa, jonka jälkeen koko hääsaattue päätyi jatkoille toisen ystäväparin kotiin.


Päivä, jollaisia saisi olla elämässä enemmänkin. Onnea tulevasta 2-kuukautishääpäivästä P  T!

Yönmustat uutukaiset

Kas, siinä ne nyt ovat, uudet ruokapöydän tuolimme. Ja mitkä tuolit! Eipäs tulleetkaan Eamesin DSR:t (tai Thonetit) vaan sittenkin DSW:t. Kokomustaa, kyllä, mutta puujaloilla metallisten sijaan. Kun olivathan ne aiemmin mietityt meidän makuumme vähän turhan eiffelit ja hankalammat istua pitkien raajojen kanssa. Testattiin toki. Puujalkamallissa riittää tilaa taivuttaa omia jalkoja tuolin alle hieman enemmänkin.

Ulkomailta tilaamisen sijaan ostimme tuolit sittenkin Stockalta, kun sattui postiluukusta tipahtamaan muutama kyseisen pytingin aleseteli. Loput tuolit (2–4 kpl) ostamme sitten joskus, kun taskun pohjalla sattuu olemaan taas tarpeeksi paljon euroja tuhlattavaksi. Nyt pärjäämme näillä neljällä.

Ovat ne ihanat! Joskus saa olla materiaalirakkauttakin.