Bang bang baby shot me down

Jos uutta kotia on etsinyt jo yli kaksi vuotta, mistä kaikesta olisi ollut valmis luopumaan, kun vihdoin uskoi kohtaavansa sen täydellisen? Kun sehän ei tietenkään olisi ollut täydellinen. Asunto oli pieni, vilkkaan tien varrella, taloyhtiössä ei ollut hissiä ja valo ei varsinaisesti tuntunut siellä juurikaan asuvan. Kaukana täydellisestä. Sen tähden en varsinaisesti kiljunut ilosta, kun asunnon ensimmäisen kerran bongasin. Mutta sitten katsoin (huonoja) kuvia ja (omituista) pohjaa uudestaan. Ja uudestaan, uudestaan, uudestaan.

Asunto sijaitsi jugendtalossa, tarkoittaen korkeita huoneita, leveitä ikkunalautoja ja paksuja seiniä (ja kyynisempi lisää, että myös helvetin pientä vessaa ja outoja, tilaa vieviä kulmasyvennyksiä, jep). Siinä oli kolme makuuhuonetta ja pieni parveke, mikä on luksusta kantakaupungin alueella. Kaiken lisäksi huoneisto oli kokonaan sisäpihan rakennuksessa, toisin sanoen synonyymi sanoille "hiljaisuus" ja "rauhallisuus", vaikka talon toisella puolen olisikin kulkenut suhteellisen äänekäs liikenne. Mikä tärkeintä, asunnosta olisi voinut muokata täysin meidän näköisemme. Totaalirempalla. Kokovalkoiseksi mustan ja puun vivahteilla.



Viime aikoina vastaan on tullut entistä enemmän potentiaalisempia asuntoja, mutta yksi toisensa jälkeen ehdokkaat on ammuttu alas milloin milläkin syyllä. Turha sanoakaan, että siinä vaiheessa on toki jo ehtinyt suunnitella kiikarissa olevaan asuntoon lähes kokonaisen remontinkin. Bang bang vain, kun haaveet tippuvatkin korkeuksista maanpinnalle. Osittain syynä on ollut myös sen Oikean Tunteen puuttuminen. Asunnot eivät ole tuntuneet kodilta. Eivät meidän kodiltamme, vaan jonkun toisen.

Tällä kertaa ehdin suunnitella remonttia mielessäni jo pidemmälle. Mietin seinien ja lattioiden värisävyt, wc-tilojen kaakeloinnit ja keittiön kaapit. Muokkasin pohjapiirrosta neljään kertaan (siirsin seiniä, vaihdoin keittiön paikkaa, lisäsin toisen eteisen tilalle uuden kylppärin) ja kerroimme asunnosta lähestulkoon kaikille, jotka vain välittivät kuunnella. Se todellakin aiheutti kipinän. Jouduimme odottamaan näyttöön pääsemistä lähes viikon, koska väliin tunki pääsiäinen ja meidän Itä-Suomen reissumme. Mietin joka päivä, kuinka haaveet kuitenkin kaatuvat taas kuin heikosti kyhätty korttitalo. Asunto on aivan varmasti liian pieni, liian pimeä, liian jotain. Niinhän se on aina. Silti selasin sisustuslehtiä lähes maanisesti, imin ideoita vanhojen kuormaksi. Kun oli vähän sellainen tunne.


Näytössä ensimmäinen huomiomme asunnosta oli eteisen valtavan korkea tila. Hei, eihän tämä eteinen olekaan niin pieni kuin pohjakuva antoi ymmärtää. Eikä olohuone! Jumankauta, makkaritkaan eivät ole kääpiökoppeja vaan niihin mahtuu jopa ihminen sisälle! Okei, parveke on pieni mutta se tiedettiin. Mutta wau, en tiennyt että noin pientä ja hassunmallista kylppäriä voi olla olemassakaan... Siivouskomeroa ei näkynyt mailla eikä halmeilla, pesukonekin oli isketty keittiön kupeeseen, kun ei muualle mahtunut.

Silti. Kaikista puutteistaan huolimatta silmämme syttyivät. Tämä tuntui kodilta, juuri tällaista me olimmekin ilmeisesti etsineet, kaikkien omakotitalojen, paritalojen ja rivarien jälkeen. Emme todellakaan saisi avaraa tilaa tuplaneliöillään tai valoa tulvivaa asuntoa. Emme omaa pihaa ja grillibileitä. Emme saunaa. Ei edes sitä siivouskomeroa. Mutta saisimme tämän fiiliksen, joka ei ollut tullut vielä kertaakaan vastaan niissä muissa asunnoissa, joista löytyi sauna, tilaa lähes suurperheelle ja parikin parveketta. Saisimme kuitenkin edelleen asua kantakaupungissa, tutuilla alueilla, meren ja puistojen läheisyydessä. (Lapsiperheiden ympäröimänä, koska he olivat ilmeisesti vallanneet koko taloyhtiön eläkeläisten lisäksi.) Ei tarvitsisikaan heittää hyvästejä helpoille liikenneyhteyksille ja nopeille kaupunkipyrähdyksille. Kauemmaksi ehtisi muuttaa myöhemminkin. Meidän kotimme olisi vielä edelleenkin siellä, missä sydän on.



Sen oikean fiiliksen ja realismin välillä oli huolella mietitty ja väännetty tarjouspyyntö (konsultoiden muutamaa eri kiinteistönvälittäjää ja muita asuntojen hinnoista paremmin perillä olevia), joka ammuttiin alas aika tehokkaasti jo valmiiksi ylihinnoitellusta asunnosta. Joku muu pariskunta tai perhe sen sijaan oli valmis maksamaan uudesta jugendkodistaan järjettömän kalliin neliöhinnan, joten meikäläiset jäivät nuolemaan näppejään. Budjetti osaa olla aika lannistava sana.

Bang bang. Etsintä jatkuu taas, jo kolmatta vuotta.

Aina voisi tietysti lotota.

(Kuvat nykyisestä kodistamme. Joka ei sitten tulekaan vielä myyntiin.)

Arkea se on viikonloppukin

Arkihaaste. Sosiaalisen median tämän hetken kultasana. Kiitos haasteista ystävät, mutta koska laiska sielu kohtaa yhä vaan kiireisen kehon, jätän haasteet tekemättä ainakin Facebookin puolella. Ihan joka päivä ei muista eikä jaksa ajatella kuvaamista, kun on kiire elää sitä paljon puhuttua arkea.

Sen sijaan isken pari kuvaa viikonlopusta eetteriin. Sitä samaa arkeahan nämäkin ovat, kuten koko blogi.


Ikeaa ja pinnasängyn hankintaa, ruukkukasvien karsintaa, pari pallomahaa. Tai itse asiassa kolmekin, mutta tässä nyt kaksi edustettuina. Oli myös ystävän babyshowerien päätteeksi ravintolailtaa kestosuosikki Farangissa, mutta nälkäinen veti ruoat napaansa ilman kameraa. Oli kaunista ja hyvää, edelleenkin.


Ja se viikonlopun tärkein: meidän rakas, pieni kotimme tulee kohta myyntiin, jos vain saamme tarjouksen läpi tähtäimessämme olevasta asunnosta. Oijoi.

Täältä joutaisi sokereita muillekin

Toiset pärjäävät testaamatta, toiset joutuvat sokerirasitukseen raskausaikanaan peräti kolmesti. Ja kelle se nalli sitten napsahtikaan (ja kolmas kerta toden sanoi ja muuta yhtä viisasta): tervetuloa raskausajan diabetes. En kyllä olisi sitä kaipaillut, mutta lähisuvun diabetesvarjoa ei näköjään voinut enää väistää.

Lienee syytä lopettaa hedelmien mättäminen ja supersyntisen suklaan ostaminen.

(Kuvituksena työkaverini lapsen piirros, joka koristaa toimistomme ovea.)

Järvelle pääsisi jo

Viime pääsiäisenä ympärillä hohti valkoinen lumi ja ojensimme kasvot auringolle jään päällä kävellen ja pilkkien. Tänä vuonna lunta sai etsiä suurennuslasilla, veneet olivat lähes valmiina kevään ensimmäisiä ristiretkiä varten ja arska se vaan jaksoi paistaa yhä edelleen. Tuo ihana keltainen pallo, joka pakotti jopa huokailemaan turhan paksujen vaatekerroksien alla.

Mies tosin hurmaantui sulasta järvenselästä sen verran voimakkaasti, että ilmeisesti palaamme mökille seuraavan kerran jo kolmen viikon päästä. Kalalle. Se on kova polte se.

Tuli vierailtua mökkimaisemien lisäksi kaupungilla, pikatreffattua ystäviä ja testattua uutta paikallista baaria (joo äiti, join teetä). Raahasin minilomalle mukaan myös kaksi suurta kassillista vanhoja sisustuslehtivuosikertoja, jotka sain selailtua ja luettua ennätysajassa. Sohvalla röhnöttäen ja pääsiäismunia ahmien. Jostain syystä kotona ei ole koskaan aikaa lukemiseen, ilmeisesti korjausliikkeen paikka.

Voi kun sama lämpö jatkuisi vielä pitkään, yhä kuumenevana aina tuonne syyskuulle asti. Vaikka koira ei taida ihan samaa mieltä ollakaan, sen verran uutterasti hän jaksoi etsiä yhä vain harvinaisemmiksi käyviä, kiteisiä lumikasoja.

Rentoja juttuja

Olen juuri se henkilö, jonka mukaan ystävien täytyy sovittaa aikataulut jopa viikkojenkin päähän, jos tavoitteena on saada aikaan edes yhdet treffit. Se rasittava sosiaalinen tapaus, joka ei osaa sanoa vieläkään ei kiireiselle arjelle ja menoviikonlopuille, erilaisille tapahtumille ja eri ihmisille. Elämälle, joka on muotoutunut vuosien saatossa yhdeksi rullaavaksi, tiukaksi kehäksi ihan omasta tahdosta. Mies tuskailee kun ei pysy kalenterimerkintöjen ajantasalla, koska luonnollisesti raahaan hänet mukanani aika useaan paikkaan. Epäilen, että jossain vaiheessa hänestä tulee vielä menojen rintamakarkuri.

Raskaus on kuitenkin tuonut tullessaan uuden ulottuvuuden. Äitiyslomani alkuun on enää hurjat kolme viikkoa ja normaalista poiketen kalenterini näyttää toukokuun alusta lähtien tyhjiä päiviä viikko toisensa jälkeen. Ainoina "pakollisina" aktiviteetteina ovat neuvolakäynnit, jotka eivät turhaa rasita äitiyslomalaisen arkea.

Hämmentävää. En tiedä muista odottavista äideistä, mutta voisin jopa sanoa, että itse olen tyhjän kalenterin tarpeessa. Edes tässä vaiheessa elämää. Kun kerrankin saisi pysähtyä vaikka puiston penkille kesken tarmokkaan tarpomisen, jos siltä tuntuu. Laskea hartiat korvista ja olla vain.

Aion ottaa jo pääsiäisenkin totaalisen rennosti, sekä vanhempieni että appivanhempieni leppoisassa seurassa. Rentoutukaa tekin!



Päivän biisinä Marissa Nadleria. Rentoa sekin.

Miami lovea

Yksi viime viikon parhaimmista ja odotetuimmista hetkistä vietettiin lauantaina, harmaan taivaan alla ja kylmän tuulen halauksessa. Ympärillä liuta ystäviä, paljon hyvää ruokaa, iskevää musiikkia ja illan punaista valoa.

Ja se hääpari. Kaunis ja komea, yhtä onnellista hymyä.


Jaksoin bailata aamukolmeen, kunnes koneisto hyytyi. Hyvä saavutus tämäkin.

Glitterillä valoa kohti

Päivän huomio (jonka muut ovat tietysti hoksanneet jo valovuosia sitten): jos ei halua verhoutua turhan kirkkaisiin väreihin, elämään saa hohtoa aina hennolla glitterlakkauksella. Parin euron heräteostos kiinnittää katseen väistämättä kimallehippuja välkkyviin kynsiin. Ainakin tämän harakan silmät.

Vakkaripunaiselle kynsilakalle taisi juuri tulla kesäksi kova kilpailija. Tai edes vapuksi. Tai tämän viikonlopun häihin!

Supersunnuntai

Normimeininki. Pyykit koneeseen (x4) ja puhtaat silitykseen. Aamiaisbrunssi mannapuurolla, espanjalaisella perunamunakkaalla ja hedelmäsalaatilla. Itse tehty saaristolaisleipä (joka katosi uunilämpimänä lähes kokonaan kokin omaan suuhun – mies vaatii edelleen uuden leivän tekemistä). Vakuutuspapereiden selvittelyä kuukausien laiminlyöntien jälkeen. Kelalle hakemus äitiysavustusta ja äitiys- sekä vanhempainrahaa varten, viime tipassa sekin. Laskujen maksamista, tavaroiden järjestelemistä, lakanoiden vaihtoa. Piti käydä kaupungilla, ei ehtinyt. Piti viedä roskat, ei ole jaksanut. Pitäisi käydä edes ulkona, mutta pitäisi tehdä aika monta muutakin asiaa.

Jos seuraavaksi iskisi vihdoin kiinni oman firman töihin, jotka ovat jääneet harmittavasti rästiin päätyön pitkiksi venyneiden päivien takia.

Sunnuntai, viikonpäivistä rennoin. Ainoa päivä, jolloin ehtii olla kotona. Ja tehdä asioita.

Parissa kuukaudessa jättijalaksi

Raskauteni on ollut tähän mennessä helppo alkuraskauden kuvotusta, pahoinvointia ja totaalista väsymystä lukuunottamatta. En ole kärsinyt (vielä) harjoitussupistuksista, närästyksestä, liitoskivuista tai muistakaan suhteellisen normaaleista raskausvaivoista, jotka yleensä näillä viikoilla alkavat jo vaivata. Minityyppi on kohdussa myös varsin rauhallinen tapaus, napakoiden potkujen sijaan tunnen lähinnä muljahduksia ja pieniä liikkeitä, kun perätilassa oleva alien venyttelee jäseniään tai vaihtaa asentoa. Kävelen tälläkin hetkellä yhtä nopeasti kuin ennen raskautta (elän ja touhuan muutenkin ihan normaalisti), mutta tilanne voi toki muuttua pikkuhiljaa. Ja varmasti muuttuukin, en epäile yhtään.



Sen sijaan jalkani eivät ole enää entisellään. Joko parin viimeisen kuukauden aikana iskenyt nopea painonnousu tai viime aikoina riesakseni ilmestynyt turvotus on aiheuttanut sen, etteivät rakkaat kenkäni mahdu enää jalkoihini. Tai mahtuvat, jos suostun kävelemään kuin pihtien puristuksessa (ja niitä pihtiä lähes tarvittiin, kun punaiset korkkarit jumiutuivat testatessa jalkoihin). Jos olen oikein ymmärtänyt, kengän koon muuttuminen raskausaikana on ihan normaalia, kuten myös se, ettei jalan muoto palaudu välttämättä ollenkaan enää entiselleen.

Leveästä lestistäni on tullut siis vieläkin leveämpi, kiva juttu. Mitäs hemmettiä minä sitten teen tuolle rakkaudella haalitulle kenkäkokoelmalleni, jos popot eivät suostu mahtumaan enää koskaan jalkaani? Ostan koko satsin uusiksi uudessa, isommassa koossa?

Just.