Sanoin miehelle muutama päivä sitten, ettei lomailu oikein nyt huvittaisi. Loma? Ei huvita? Syytän vaivihkaa ilmestynyttä tummaa ja usvuista syksyä, joka tuntuu kadottaneen kuulaan, kirkkaan ja kauniin valonsa ja on vienyt samalla kaiken olemassa olevan energiankin. Toivottavasti seuraavan viikon sisällä aurinko paistaisi edes sen verran, että muistaisin taas, mikä voima varvassandaaleissa ja hihattomissa topeissa piileekään.
Langoilla hiljenee toviksi. Yritän nauttia sekä auringon tuoksusta ihollani, meren kirpeästä suolasta, hiuksiin tarttuvasta tuulesta että koko rakkaasta perheestäni äitini 60-vuotismatkan myötä. Nämä ovat harvinaisia yhteisiä hetkiä.
Uudesta entiseksi
Tosimartta pesisi pyykin aina pesuohjeiden mukaan. Käsin.
Tämä martta päätti heittää puoliunessa rennon ja löysän L-kokoisen villaviskoosipaitansa muiden 30-kerholaisten joukkoon. Kutistunut ja huopunut lopputulos mahtuisi ehkä 2-vuotiaalle Marjolle. Jos sillekään.
Vielä naurattaa, ehkä kohta jo oikeasti harmittaa. Ehdin käyttää paitaa vain kahdesti.
Tämä martta päätti heittää puoliunessa rennon ja löysän L-kokoisen villaviskoosipaitansa muiden 30-kerholaisten joukkoon. Kutistunut ja huopunut lopputulos mahtuisi ehkä 2-vuotiaalle Marjolle. Jos sillekään.
Vielä naurattaa, ehkä kohta jo oikeasti harmittaa. Ehdin käyttää paitaa vain kahdesti.
Minä osaan!
- Olen ilmiömäinen näyttämään aina vihaiselta/surulliselta/molempien yhdistelmältä. Saan kuulla päivittäin onko kaikki hyvin -kyselyitä sekä töissä että kotona. Pitäisi opetella kestohymy, jossa kulmakarvat asettuisivat lähes pystyasennosta vaaka-asentoon.
- Olen todella hyvä jättämään nenäliinojani joka paikkaan. J-O-K-A paikkaan.
- Olen äärimmäisen hyvä vaihtamaan mielipidettäni lennosta, vaikka parikin kertaa. Ei tee edes tiukkaa.
- Osaan ärsyyntyä turhankin helposti kielioppivirheistä. Samalla kun nillitän niistä itsekseni (se on maanantai, ei Maanantai! Tai joulu, ei Joulu!), olen tietysti itse aina täydellinen äidinkielessäni enkä tee koskaan virheitä. Ihan varmasti olen. Hyss.
- Olen loistava löytämään kaikki kalleimmat vaihtoehdot, oli kyse sitten pukeutumisesta, sisustamisesta, asunnon etsimisestä... "Tuo on ihana! Ai kato, hintaan tulikin pari nollaa lisää."
- Osaan järjettömän hyvin jättää asioita puolitiehen. "Pitikö se tehdä jo eilen? Nooo..."
- Olen mielettömän hyvä istumaan keskellä sohvaa (läppäri sylissä) ja siivilöittämään kaikki keskustelut taustahälinäksi. "Mmmmmh. Ai mitä sanoit?"
- Osaan ahtaa itseni täyteen suklaata ja/tai sipsiä vain hetkeä ennen ruoka-aikaa. Alkuruoka, you know.
- Osaan viikata lakanat suoriksi ilman mankelia tai silitysrautaa. Syytän kotiperimää. Ja ehkä vähän armeijaa. Vai armeijamaista kotiperimää?
Turun kautta Naantaliin
Lauantaina kesärenkaat sutivat ensimmäistä kertaa jäätikön päällä. Hento lumi peitti reunavallit ja moottoritiellä vilkkuivat siniset hälytysvalot.
Turussa ruoho oli tietysti vihreämpää ja aurinkokin paistoi kirkkaammin. Ehdimme istua CaféArtissa, lounastaa ikisuosikissamme Tintåssa, kävellä värikkäiden lehtien täyttämiä katuja, moikata aina yhtä ihanaa Annea Sisustuksen Koodissa sekä käydä illallisella Ravintola Smörissä. Päivä mahtui varsin pienelle alueelle.
Jos joskus muuttaisimme pois Helsingistä, Turku ei olisi huonoin vaihtoehto.
Ei tosin olisi Naantalikaan. Sunnuntain pieni pakkaskierros Vanhan kaupungin kaduilla sai huokailemaan ihastuksesta. Oli rauhallista, idyllistä, kaunista. Ja pirun kylmää.
Turku-Naantali-yhdistelmää on tullut koettua jo kolmesti, aina Naantalin kylpylän lahjakortin siivittämänä. Seuraavilla kerroilla yöpymispaikkana saa olla jo jokin muu vaihtoehto. Kylpylää ei tule ikävä.
Turussa ruoho oli tietysti vihreämpää ja aurinkokin paistoi kirkkaammin. Ehdimme istua CaféArtissa, lounastaa ikisuosikissamme Tintåssa, kävellä värikkäiden lehtien täyttämiä katuja, moikata aina yhtä ihanaa Annea Sisustuksen Koodissa sekä käydä illallisella Ravintola Smörissä. Päivä mahtui varsin pienelle alueelle.
Jos joskus muuttaisimme pois Helsingistä, Turku ei olisi huonoin vaihtoehto.
Ei tosin olisi Naantalikaan. Sunnuntain pieni pakkaskierros Vanhan kaupungin kaduilla sai huokailemaan ihastuksesta. Oli rauhallista, idyllistä, kaunista. Ja pirun kylmää.
Turku-Naantali-yhdistelmää on tullut koettua jo kolmesti, aina Naantalin kylpylän lahjakortin siivittämänä. Seuraavilla kerroilla yöpymispaikkana saa olla jo jokin muu vaihtoehto. Kylpylää ei tule ikävä.
Hetki ennen pimeyttä
Keskiviikkona kuvittelin eläväni jo perjantaissa. Torstaina olin keskiviikossa. Tänään en ole jaksanut enää edes arvuutella. Päivä oli onneksi annos parempaa perjantaita: pääni sai uuden värin ja ryhdikkäämmän leikkauksen, koti tuoreet, valkoiset leikkokukat ja henkinen hyvinvointi on taattu Linko pizzabarin jättikokoisen California-pizzan jälkeen. Kotona sytytin kynttilät, kaivauduin viltin alle ja halusin olla vain. Hehtaarin kokoinen teekuppi sylissä ja reikiintyneet villasukat jalassa. Parasta perjantaissa.
Reissussa: Bangkok
Vielä kerran paluu Thaimaahan. Olkoon tämä enää vain pieni kuvapäiväkirja Bangkokin osalta, suurkaupunkia on toivotonta yrittää ahtaa blogiraameihin. Puolessatoista vuorokaudessa ei tosin ehtinyt nähdä kaupungista kuin pienen pintaraapaisun, silläkin pärjäsi pitkälle.
Oli kuumaa ja kosteaa, paahtavaa aurinkoa ja rankkasadetta. Hikipisaroita, jotka tunkivat lupia kyselemättä polvitaipeisiin ja kyynelkanaviin. Miljoonia ihmisiä, turistihuijareita, valtavia ostoskeskuksia ja kultaisia temppeleitä. Bangkokista ei tullut lempikaupunkia. En tosin tiedä, johtuiko fiilis myös loman viimeisistä päivistä. Lähes kahden viikon rantalomailun jälkeen (Koh Samui & Koh Tao) Bangkok tuntui vain kaoottiselta ja kakofoniselta.
Lepopaikkana toimi yksi Bangkokin kuuluisimmista hotelleista, korkea lebua at State Tower. Sekä palvelu että huone 57. kerroksessa olivat tasonsa arvoisia, mutta silti kokonaisuus jätti vähän kylmäksi. Persoonattomaksi. Mieleen jäi lähinnä suuri hotellikompleksi, jonka tärkein tehtävä oli pyytää kaikesta vain mahdollisimman paljon bahteja. Välttämättä en menisi enää uudelleen. Paitsi heidän maailman monipuolisimpaan aamupalahuoneeseensa sekä taivasta syleilevään Skybariinsa, joka on tunnettu myös Kauhea kankkunen 2 -leffasta. Kauniit oli näkymät, kalliit oli drinkit.
Thaimaahan vielä joskus uudestaan, Bangkokiin ei välttämättä.
Oli kuumaa ja kosteaa, paahtavaa aurinkoa ja rankkasadetta. Hikipisaroita, jotka tunkivat lupia kyselemättä polvitaipeisiin ja kyynelkanaviin. Miljoonia ihmisiä, turistihuijareita, valtavia ostoskeskuksia ja kultaisia temppeleitä. Bangkokista ei tullut lempikaupunkia. En tosin tiedä, johtuiko fiilis myös loman viimeisistä päivistä. Lähes kahden viikon rantalomailun jälkeen (Koh Samui & Koh Tao) Bangkok tuntui vain kaoottiselta ja kakofoniselta.
Lepopaikkana toimi yksi Bangkokin kuuluisimmista hotelleista, korkea lebua at State Tower. Sekä palvelu että huone 57. kerroksessa olivat tasonsa arvoisia, mutta silti kokonaisuus jätti vähän kylmäksi. Persoonattomaksi. Mieleen jäi lähinnä suuri hotellikompleksi, jonka tärkein tehtävä oli pyytää kaikesta vain mahdollisimman paljon bahteja. Välttämättä en menisi enää uudelleen. Paitsi heidän maailman monipuolisimpaan aamupalahuoneeseensa sekä taivasta syleilevään Skybariinsa, joka on tunnettu myös Kauhea kankkunen 2 -leffasta. Kauniit oli näkymät, kalliit oli drinkit.
Thaimaahan vielä joskus uudestaan, Bangkokiin ei välttämättä.
Takaisin ikuisuuteen
Eräs musiikkialalla työskentelevä tuttavani hehkutti Facebookissa tovi sitten Lissien uusinta levyä ja naisen tulevaa Helsingin vierailua. Lissie who? No amerikkalainen folklaulaja, joka päättää valloittaa The Circuksen tiistaina 12. marraskuuta ja jonka uusin levy Back to Forever tuli kauppoihin jokunen päivä sitten.
Pimeään syksyyn mahtuu onneksi monta tanssittavaa kappaletta, jotka laittavat sukat pyörimään jaloissa.
Pimeään syksyyn mahtuu onneksi monta tanssittavaa kappaletta, jotka laittavat sukat pyörimään jaloissa.
Kävi Marimekot
On hienoa saada ideoita, vaikutteita ja inspiraatiota. On erityisen hienoa, jos suunnittelijalta itseltään halutaan ostaa designia – vaikka täsmälleen samanlaista, jota hän on jo joskus tehnyt.
On kuitenkin äärimmäisen törkeää plagioida ja myydä jonkun toisen tekemää suunnittelua omana tuotantonaan.
Suunnittelin kiitoskorttimme kesällä 2012. Now & Forever -hääkatalogin "uudenlainen korttisarja" on suunniteltu jonkun muun toimesta valmistuotannoksi kesällä/syksyllä 2013.
Jumankauta, tämä ei jää tähän!
EDIT 18.10.2013
Monen sähköpostin, parin puhelun ja erinäisten vaiheiden jälkeen yritys lopulta myönsi tahattoman kopioinnin ja he vetävät korttimallinsa pois myynnistä. Sain asiaankuuluvat pahoittelut ja he toivottavasti opetuksen tekijänoikeusasioissa :)
On kuitenkin äärimmäisen törkeää plagioida ja myydä jonkun toisen tekemää suunnittelua omana tuotantonaan.
Suunnittelin kiitoskorttimme kesällä 2012. Now & Forever -hääkatalogin "uudenlainen korttisarja" on suunniteltu jonkun muun toimesta valmistuotannoksi kesällä/syksyllä 2013.
Jumankauta, tämä ei jää tähän!
EDIT 18.10.2013
Monen sähköpostin, parin puhelun ja erinäisten vaiheiden jälkeen yritys lopulta myönsi tahattoman kopioinnin ja he vetävät korttimallinsa pois myynnistä. Sain asiaankuuluvat pahoittelut ja he toivottavasti opetuksen tekijänoikeusasioissa :)
Kaikkea ei tarvitse saavuttaa, eihän?
Täytin tänään 32. Onneksi en ole koskaan kirjoittanut "xx-ikään mennessä minun pitäisi olla tehnyt/saavuttanut ainakin nämä sata asiaa" -listaa. Ottaisi nyt kenties kupoliin.
En ole vieläkään käynyt ison meren toisella puolen, Jenkeissä. Tai noin miljoonassa muussakaan must see -paikassa. En osaa juoda kahvia (saati keittää juotavaa kahvia). En ole koskaan lentänyt kuumailmapallolla, kokeillut rullaluistimia, saanut orkideaa kukkimaan uudelleen, soittanut kitaraa, reppureissaillut yksin, juossut kokonaista maratonia tai tehnyt täytekakkua.
Toisaalta olen tanssinut auringonnousuun asti, viettänyt kokonaisen päivän kylpytakissa, uinut trooppisen vesiputouksen alla, saanut ympärilleni lukuisia rakkaita ihmisiä, testaillut pelon ja jännityksen reunalla tasapainoilua erilaisissa extreme-lajeissa, mennyt naimisiin, vaeltanut varvassandaaleissa +40 asteen kuumuudessa, perustanut oman toiminimen ja muuttanut parin eri paikkakunnan ja kaupungin kautta nykyisille asuinsijoilleni. Olen myös opetellut sanomaan ei.
Saavutuksia ne ovat nämäkin.
En ole vieläkään käynyt ison meren toisella puolen, Jenkeissä. Tai noin miljoonassa muussakaan must see -paikassa. En osaa juoda kahvia (saati keittää juotavaa kahvia). En ole koskaan lentänyt kuumailmapallolla, kokeillut rullaluistimia, saanut orkideaa kukkimaan uudelleen, soittanut kitaraa, reppureissaillut yksin, juossut kokonaista maratonia tai tehnyt täytekakkua.
Toisaalta olen tanssinut auringonnousuun asti, viettänyt kokonaisen päivän kylpytakissa, uinut trooppisen vesiputouksen alla, saanut ympärilleni lukuisia rakkaita ihmisiä, testaillut pelon ja jännityksen reunalla tasapainoilua erilaisissa extreme-lajeissa, mennyt naimisiin, vaeltanut varvassandaaleissa +40 asteen kuumuudessa, perustanut oman toiminimen ja muuttanut parin eri paikkakunnan ja kaupungin kautta nykyisille asuinsijoilleni. Olen myös opetellut sanomaan ei.
Saavutuksia ne ovat nämäkin.
Ensimmäinen samanlainen
Eri kuvaaja, eri kellonaika, erilaiset vaatteet, erilainen auringonpaiste, erilaiset varjot.
Sama paikka, sama pari, (lähes) sama asento. Vain vuosi eroa.
Ensi vuonna uudestaan!
Eka kuva Kirsi Hiekkarinne Photography, toinen kuva Sakari Röyskö
Sama paikka, sama pari, (lähes) sama asento. Vain vuosi eroa.
Ensi vuonna uudestaan!
Eka kuva Kirsi Hiekkarinne Photography, toinen kuva Sakari Röyskö
Junalla halki Suomen
Syksy on täynnä menoja. Viime viikolla oli reissu Tampereelle, tänä viikonloppuna vanhempien luo itään, parin viikon päästä Turkuun ja Naantaliin sekä loppukuusta vihdoin lentoreitti lämpimämpään ilmastoon. Tai pikemminkin nyt jo – vastahan tässä kesälomailtiin, ja taas pitäisi asennoitua parin viikon breikkiin. Hullua. Tuntuu oudolta siksikin, etten ole lukioaikojeni jälkeen viettänyt ollenkaan syyslomaa. Kaikkeen tottunee.
Viikonlopun agendalla on kaikella todennäköisyydellä punanuttuisten miesten ja naisten kanssa metsässä hengailua, mökillä vierailua, saunomista ja pitkiä kävelyreittejä. Matkaan on pakattu villasukat, tuulipuku, lenkkarit ja pari kirjaa. Ja hyvää musiikkia. Varsin kotoisa fiilis.
Viikonlopun agendalla on kaikella todennäköisyydellä punanuttuisten miesten ja naisten kanssa metsässä hengailua, mökillä vierailua, saunomista ja pitkiä kävelyreittejä. Matkaan on pakattu villasukat, tuulipuku, lenkkarit ja pari kirjaa. Ja hyvää musiikkia. Varsin kotoisa fiilis.
Sininen on lämpimin väri
Voisi luulla, että loppuvuoden leffakiintiömme olisi jo täynnä melko runsaan Rakkautta & Anarkiaa -festivaalivyöryn myötä. Sen sijaan tahti taitaa vaan kiihtyä, mitä tummemmiksi illat muuttuvat.
On kuitenkin eräs elokuva, jonka haluaisi vasta päättyneestä R&A-putkesta nähdä uudelleen. Jos siis aiotte katsoa tänä syksynä vain yhden elokuvan, suosittelen vahvasti siirtymään leffasalin punaisille penkeille joulukuussa, kun lesborakkaudesta kertova La vie d'Adèle (Adèlen elämä – osat 1&2) ilmestyy laajemmin Suomen valkokankaille. Cannesissa keväällä pääpalkinnon eli Kultaisen palmun voittanut, iholle asti tuleva ranskalainen elokuva on kaikessa avoimuudessaan, rajuudessaan ja herkkyydessään tolkuttoman hyvä elokuva. Enkä taida olla mielipiteideni kanssa yksin, ylistäviä kommentteja on tullut vähän joka suunnasta.
Abdellatif Kechichen peräti kolmetuntinen raina on kertomus kasvutarinasta, seksuaalisesta heräämisestä ja kahden naisen rakkaudesta. 15-vuotias, kirjallisuutta opiskeleva Adèle (Adèle Exarchopoulos) hengailee ystäviensä kanssa ja hapuilee kohti aikuisuutta muiden nuorten tavoin. Käänteentekeväksi muodostuu kuitenkin suhde hieman vanhempaan naiseen, boheemiin Emmaan (Léa Seydoux).
Elokuvan suorasukaisten ja pitkien seksikohtausten sekä kaiken paljastavan, intensiivisen lähikuvauksen myötä elokuva tulee kokonaisvaltaisesti niin iholle, niin järjettömän lähelle, että olonsa tuntee lähes tirkistelijäksi intiimien kohtausten ja päähenkilöiden tunteikkaiden katseiden edessä. Se jos mikä on koukuttavaa.
Leffan englanninkielinen nimi on muuten Blue Is the Warmest Colour. Sininen onkin elokuvan kantava teemaväri. Katsokaa, niin ymmärrätte.
On kuitenkin eräs elokuva, jonka haluaisi vasta päättyneestä R&A-putkesta nähdä uudelleen. Jos siis aiotte katsoa tänä syksynä vain yhden elokuvan, suosittelen vahvasti siirtymään leffasalin punaisille penkeille joulukuussa, kun lesborakkaudesta kertova La vie d'Adèle (Adèlen elämä – osat 1&2) ilmestyy laajemmin Suomen valkokankaille. Cannesissa keväällä pääpalkinnon eli Kultaisen palmun voittanut, iholle asti tuleva ranskalainen elokuva on kaikessa avoimuudessaan, rajuudessaan ja herkkyydessään tolkuttoman hyvä elokuva. Enkä taida olla mielipiteideni kanssa yksin, ylistäviä kommentteja on tullut vähän joka suunnasta.
Abdellatif Kechichen peräti kolmetuntinen raina on kertomus kasvutarinasta, seksuaalisesta heräämisestä ja kahden naisen rakkaudesta. 15-vuotias, kirjallisuutta opiskeleva Adèle (Adèle Exarchopoulos) hengailee ystäviensä kanssa ja hapuilee kohti aikuisuutta muiden nuorten tavoin. Käänteentekeväksi muodostuu kuitenkin suhde hieman vanhempaan naiseen, boheemiin Emmaan (Léa Seydoux).
Elokuvan suorasukaisten ja pitkien seksikohtausten sekä kaiken paljastavan, intensiivisen lähikuvauksen myötä elokuva tulee kokonaisvaltaisesti niin iholle, niin järjettömän lähelle, että olonsa tuntee lähes tirkistelijäksi intiimien kohtausten ja päähenkilöiden tunteikkaiden katseiden edessä. Se jos mikä on koukuttavaa.
Leffan englanninkielinen nimi on muuten Blue Is the Warmest Colour. Sininen onkin elokuvan kantava teemaväri. Katsokaa, niin ymmärrätte.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)