Penkkiurheilua

Kun ei itse pysty enää urheilemaan naama punaisena ja jäsenet hoosiannaa huutaen (ts. yhdetkään urheilukengät eivät mahdu enää jalkoihin, vaikka taitaisi se mahakin jo aika vahvasti hidastaa tahtia), pitää seurata vain sivusta muiden hikoilua ja pallon perässä juoksemista.

Mies osallistui lauantaina pelikavereidensa kanssa sählyn SM-kisoihin, ja joukkue pääsi alkusarjan tappioputkestaan huolimatta etenemään otteluissa jopa muutaman pudotuspelin verran eteenpäin. Ei se voitto, vaan hyvä taistelu!

Hikihommia ja lihasjumeja

Olen harrastanut urheilua koko ikäni. Lapsena taistelin verenmaku suussa kilpahiihdossa ja -yleisurheilun moninaisissa lajeissa, vanhemmiten löysin paikkani hien- ja linimentinhajuiselta thainyrkkeilysalilta, sixpackien ja kovien treenien keskeltä. Ei se ole liikunta eikä mikään, jos onnistumisten seasta ei löydy välillä verta, (hius)murtuneita luita ja mojovia mustelmia. Puhumattakaan tulehtuneista lihaksista, kohoumiksi paisuneista verenpurkaumista, kosketusaroista sääriluista ja pelonsekaisesta hullunkiillosta silmissä. No ymmärrätte pointin. Thainyrkkeilyssä ei juurikaan tuijotella peilistä oikeita liikeratoja.

Kipuileva polveni on ollut tehokas liikunnan estäjä. Ei ole tarvinnut pukea päälleen seksikkäitä nyrkkeilyshortseja saati kääriä käsiinsä hiestä mustuneita käsisiteitä pitkään aikaan. Lihakset ovat kokeneet massiivisen kadotuksen kunnosta puhumattakaan. Fysioterapeuttini kehottikin viimeksi käymään nyrkkeilysalin sijaan kuntosalilla. Vahvistaa polvilihasta erilaisilla liikkeillä ja toistoilla iskujen, potkujen ja torjunnoista aiheutuvan kivun sijaan.

En ole käynyt perinteisellä kuntosalilla yli kymmeneen vuoteen. Salilla heiluminen ei ole kiinnostanut kuten eivät normaalit ryhmäliikuntatunnitkaan: en saa niistä tarpeeksi sydämentykytystä ja adrenaliinia, jotta jaksaisin innostua pidemmäksi aikaa. Kun ei niissä oikein kilpailla, edes harjoitusmielessä ja itseään vastaan. No nyt on parempi olla kiinnostunut, veri vetää kuitenkin hikiareenoille. Kaivoin naftaliinista treenikamat ja olin valmis uuteen taistoon, jota ei määrittäisikään enää sparriparin askelkuviot ja lyöntitiheys.

Sitä tunsi itsensä aasiksi jalosukuisten hevosten keskuudessa, joka yritti leikkiä, että joskus on jopa urheilua harrastanutkin. Narumakaronikädet tärisivät punttien alla, vatsalihakset ottivat kyytiä jumppapallon kanssa ja selkä sai keppiä. Mites se polvi?

Katsotaan seuraavalla salikerralla uudestaan. Jos pääsen vielä huomennakin lihastuskissani sängystä ylös. Liikuntatauko taisi kestää aavistuksen liian pitkään (note to self: ei ole ehkä järkevää aloittaa turhan painavilla painoillakaan).

Liikunnan ilo ja riemu

Maanantai-iltana aurinko paistoi kirkkaasti ja ulkona tarkeni hyvin lyhyissä shortseissa ja kevyessä paidassa. Juoksin verrytellen, hitaasti. Ylämäkiä, alamäkiä, tasanteita. Keskuspuistoon ja Töölön laitamille. Otin lyhyitä kilpaspurtteja miehen kanssa ja haukoin henkeäni aina seuraavassa mutkassa. Hölkkäsin ja kävelin.

Kävelin. Lopulta kävelin vain. Kotona itkin. Jääpalapussi polvessani kiinni ja hiki selkään jähmettyen.

Se siitä kortisonipiikin ja neljän viikon tulehduskipulääkekuurin tehosta ja toimivuudesta. Se siitä lauantain Midnight Runista. Se siitä (loppuelämän?) juoksemisesta. Polven lamaannuttava kipu ei ole kadonnut minnekään.

Saatana.

Polven viemää

Polveni on vähän pipi. Urheilu on vaarallista ja sitä rataa ja tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Polven kohtaloa ei näy päällepäin, mutta sisällä jyllää voimakas tulehdus, joka on pitänyt polveani kotinaan jo vuosien ajan. Meinasi mokoma jäädä sinne vakioasukkaaksi, mutta ajattelin vihdoin antaa pöpölle lähtöpassit. Kipuilu ei ole kivaa, eikä varsinkaan silloin, jos se yrittää estää liikkumasta.

Kävin maanantaina ortopedillä, joka väitti vastaan lähes joka ainoan lauseeni jälkeen.

Lääkäri: "Mitenkäs tämä vaiva tuli?"
Minä: "Varmaan siitä, kun juoksin jokunen vuosi sitten puolimaratonin valmiiksi tulehtuneella polvella."
L: "Et varmasti juossut."
M: "Öööö, juoksinpas."
L: "Et ole pystynyt juoksemaan tulehtuneella polvella! Kävelit varmasti osan matkaa."
M: "No en kävellyt!"
L: "Kävelit."

...

M: "Minkähän takia tulehdus ei ole koskaan lähtenyt pois? Sain kuitenkin silloin tulehduskipulääkkeet, itse asiassa pariinkiin eri otteeseen, kun välillä polvi tuntui pahemmalta. Olin vuodenkin lähes urheilematta."
L: "Jos ei syö lääkkeitään loppuun vaan murustelee vain osan, niin eihän se tulehdus tietenkään mihinkään lähde."
M: "Syön kyllä aina lääkekuurit loppuun!"
L: "Et ole syönyt."

...

L: "Olet varmasti lopettanut liikunnan kokonaan, kun polveen koskee?"
M: "En ole. Juoksen aina, jos polvi sen vain kestää. Tänäänkin käyn vielä tunnin juoksulenkillä, kun ei ole viikkoon, pariin nyt koskenut, ja huomennakin ajattel---"
L: "Mutta syöt kuitenkin kipulääkkeitä koko ajan?"
M: "No en syö yhtään. Hieronta on joskus auttanut."
L: "Hieronta on yhtä tyhjän kanssa, ei se auta mitään."

...

Miellyttävä tarinatuokio sedän kanssa. Mutta onpahan nyt sitten lomalle nappeja mitä nappailla. Vahvinta mahdollista Buranaa pari kertaa päivässä neljän viikon ajan. Ei luulisi tämän pääkopan kärsivän ainakaan päänsäryistä vähään aikaan... Vatsahaava voi ollakin jo eri asia.

Tänään tuli käytyä magneettikuvauksissa, torstaina polveeni isketään kortisonipiikki. Liikuntakielto kahden viikon ajaksi, joten loma tulee menemään suunniteltua rennommin. Sitten vain toivotaan, että kerrankin söisin kuurini loppuun ja tulehdus haihtuisi savuna ilmaan.

Puff vain.

Treenimusiikki kadoksissa

Olen yleensä treenannut milloin minkäkin hevijytkeen tai pillipiiparimaisen musiikin tahtiin thainyrkkeilysalillamme. Musiikkiin kun ei siellä oikein voi itse vaikuttaa. Toisaalta, metallimiesten ärjynnät käyvät varsin hyvin kamppailulajin taustaralliksi. Ärjyyhän siinä samalla aina itsekin, hiki silmissä kirvellen ja naama osumista punoittaen.

Juostessa tahdin ja sävelen saa valita itse, mutta olen luottanut aina tylsästi iPodini rauta-ajoilta asti olleeseen musakirjastoon, joka ei ole tainnut vaihtua saati lisääntyä juurikaan vuosien saatossa. Yleensä soittimeni huudattaa juoksun kannalta turhan hitaita ralleja Kentiltä, Tehosekoittimelta, Apulannalta ja muilta perinteisimmiltä artisteilta. Ei oikein askel osu samaan tahtiin, vaikka miten venyttäisi. Rytmin pitäisi olla nopeaa ja iskevää, jotta sitä edes luulisi kulkevansa lennokkaasti.

Mitä musiikkia sinä kuuntelet treenatessasi? Vai kuunteletko ollenkaan? Tällä hetkellä ainoa kunnon tempoa ylläpitävä ralli mikä itselleni mieleen tulee, on David Guetta feat. Kid Cudin Memories. Tai Röyksopin The Girl And The Robot. Ja Stepan Lastenlaulu! Ei viitsisi kuitenkaan vain niitä huudattaa tuntia tai puoltatoista putkeen. Been there, done that.

Kevään ensijuoksu

Kaivoin juoksulenkkarit pitkästä aikaa naftaliinista. Viimeksi liukastelin tammikuun jäätiköillä, katse intensiivisesti jalkoihin iskeytyneenä. Eilen aurinko hymyili vielä pitkälle iltaan, katseeni sai harhailla maisemissa ja polveni vanha vaiva se siellä ilmoitteli myös tuskaisesti itsestään. Ei minusta taida tulla enää maratoonaria. Siitä huolimatta ulkona oli helpompi hengittää. Uuuudestaan!