Se vuosi oli kai sitten tässä

Vuoden loppupuolella pitäisi kai sanoa olevansa aina taas vähän vanhempi ja viisaampi. Että kaikkea on tullut koettua ja nähtyä, niin kotona kuin maailmallakin, ensi vuonna jälleen uudet kuviot.


En tee koskaan uudenvuodenlupauksia, koska ne unohtuvat yleensä jo tammikuun puoleenväliin mennessä. Jos jotain haluaa sananhelinänä sanoa, ehkä ensi vuonna voisin yrittää stressata vähemmän, olla läsnä enemmän ja nauttia vain nykyhetkestä. Ilman pakottavaa tarvetta selailla silloin tällöin matkatoimistojen sivuja, miettiä tekemättömiä kotitöitä ja tuskailla pari kertaa kuussa deadlinien määriä, niin pää- kuin sivutyössäni. Kaikki hoituu kuitenkin, kiireellä tai ilman.

Ehkä osaan löysätä pipoani sen verran, että pystyn elämään läpi vuoden ilman pitkälle aikataulutettua kalenteria. Pieni toive, suuri askel eteenpäin.

Onnea uudelle vuodelle, teille kaikille!

Meidän 1-vuotis hääkuvaotos Kirsi Hiekkarinne Photography

Valoa kansalle

Joulu voi olla ohi, pimeä vuodenaika ei. Koti loimuaakin lukuisista kynttilöistä, mutta antaa palaa vain. Lempeää valoa on saatava, muuten tuntuu hukkuvan ankean pimeyden keskelle.

Kävin tänään haahuilemassa kaupungilla muiden alehaukkojen keskuudessa ja saalis oli varsin pieni, mutta sitäkin lämmittävämpi. Lisää loimuavaa tulta! Kaksiomme uusin tulokas on tanskalaisen KiBiSin harmaanmusta betoninen kynttilänjalka, pikalöytö My o Mysta.

Kynttilänjalan tulon myötä kierrätykseen lähtee pari muuta tavaraa, se on pelin henki.

Kuva

Laiska viikko


Viikon aikana en ole juuri kuoriutunut lököttävistä collegehousuista ja lämmittävästä hupparista. Ylisuuret ja nilkkoihin valuvat villasukat ovat löytyneet milloin jaloista, milloin sohvan vierestä lattialta. Päivät ovat menneet pitkälti akselilla ruokapöytä–sohva–ulkoilma–sauna, monesti järjestystä vaihtaen ja useana eri toistona.

On ollut joulua miehen vanhempien mökillä, minun vanhempieni kotona ja eräässä itäisessä kaupungissa, jossa tiet olivat ihmisistä tyhjillään, mutta jonot baarien Tapsan tansseihin pitkiä. Päivät täynnä pattereiden latausta, järven jään testausta, ystäviä, sukulaisia, uusia joululauluja sekä joulupuuron oikeita ja feikkimanteleita. Kaikkea juuri tässä hetkessä tärkeintä.

Voiko rentoudesta ja rauhallisuudesta saada joskus yliannostuksen? Ehkä. Onneksi joulu on ensi vuonna taas uudestaan. Kuten myös ikuisesti perinteikäs Lumiukko-piirrosanimaatio.

Ennen ylensyöntiä ja lukumaratonia

Olkoon purnaukset lumettomasta joulusta. Joskus vain käy näin, että on märkää, synkkää ja pimeää. Lumi sulaa kaatosateen alta kuin ei olisi koskaan maassa ollutkaan. Onneksi kaikkialla loistavat kynttilät ja jalkoja lämmittävät viime vuonna lahjaksi saadut villasukat.

Pohjois-Karjalan mökkimaisemissa kaikki muu onkin ennallaan, vaikkei tänä vuonna tehdäkään joulusaunasta käsin lumienkeleitä.

Lokoisaa joulua tyypit, muistakaa syödä napa täyteen suklaata!

Kiitokset korteista!

Joka vuosi sama juttu. Kun postiluukusta alkaa tipahdella jouluisia kortteja, sitä miettii omaa saamattomuuttaan. Ei olisi kovin suuri vaiva tehdä kortteja itsekin ja lähettää ne ympäri maailmaa, ystäville ja sukulaisille. Eihän? Saatu kortti on aina henkilökohtaisempi ja mieleenpainuvampi tervehdys kuin jouluaattona ketjukirjeenä lähetetty joukkotekstari tai Facebookin seinälle heitetty yhteisviesti. Aivan kuten syntymäpäiväkorttikin. Että joku näkee nykypäivänä vaivaa kirjoittamalla postiosoitteen osoiteriville ja maksamalla lähetyksestä vielä postimaksun. Että joku ajattelee juuri sinua.

Ehkä ensi vuonna minäkin. Tai sitä seuraavana. Tänä vuonna joulukorttijuna meni jo.

Nyt kun ennättäisi saada vielä sen kuuluisan joulumielenkin. Lumeksi kutsuttu valkoinen aines auttaisi aika paljon asiaa.

Sinisestä seinästä harmaaksi

Siihen meni neljä ja puoli (saamatonta) vuotta, jotta makuuhuoneen kammoksumastani sinisestä seinäväristä tuli vihdoin aivan jotain muuta. Raffia, raikasta, elävää pintaa.

Seinän väri on todellisuudessa kylmänharmaa vaaleine ja tummine vivahteineen ja telanvetoineen. Mutta varjot, pimeys ja Suomen sääolosuhteet. Tiedättehän. Kuten tuo omituinen "tumma läikkä" keskellä seinää. Lampun varjohan se.

Vielä puuttuu viimeinen silaus, häätaulumme paikalleen asennus. Ehtiihän tässä.

Kotiteatterissa

Viikonlopuksi oli suuria suunnitelmia. Perjantai-illaksi Lahteen, lauantaiksi Tampereelle rakkaan ystävän kolmekymppisiä juhlistamaan ja siskon luo yösijaa pitämään.

Suurten suunnitelmien tilalle tuli bakteerinen ja yskäkohtauksinen plan Ö, joka ei salli poistumista neljän seinän sisältä juuri lähikauppaa pidemmälle. Jos tilanteesta jotain positiivista haluaa etsiä, olkoon siinä se, että kaksin on aina mukavampaa sairastaa ja kasata yhdessä korkeaa, käytettyä nenäliinakekoa. Kerrankin saa aivan ajan kanssa tuijotella myös leffoja, jotka on halunnut nähdä jo pidemmän aikaa mutta aika ei ole koskaan niihin riittänyt. Lähivideovuokraamomme saa meistä tänä viikonloppuna melko lailla vakioasiakkaat. Tai sitten olisi aika koukuttua Netflixiin.

Leffavinkki teille terveemmille yksilöille: Finnkinossa pyörii vihdoin se vuoden hienoin leffa. Menkää ja katsokaa!

(Mikä Bloggeriin on tullut? Jpg-kuvista tulee enää pelkkää pikselimössöä.)

Erityisesti kaikkea hyvää

Kun ei enää tiedä, mihin työaika päättyy ja mistä vapaa-aika alkaa. Kun on niin kaamosväsynyt, että haluaisi vain lösähtää sängylle ja nukkua ensi vuoteen asti unia näkemättä. Kun on tympääntynyt ulkona vallitsevaan ankeaan ja kosteaan säähän. Kun pitäisi vielä juosta lopuilla joululahjaostoksilla. Kun ehtisi saada ajan moukaroivalle urheiluhierojalle.

Kun on niin paljon kaikkea. Onnellisia asioita ja myös hyvää musiikkia.

80-luvun nostalgiaa

Muistatteko kun...

  • sai miettiä, ostaako merkkareita 10, 20 vai 50 pennillä (tai tuhlasiko peräti pari markkaa!)
  • autoissa ei ollut turvavyöpakkoa
  • telkkarista näkyi hyvällä tuurilla kolme kanavaa
  • ja vaihtaaksen kanavan, joutui hilaamaan takamuksensa telkkarin äärelle
  • suurinta hittiä siellä väritelkussa olivat ainakin Olipa kerran elämä, Pekka TöpöhäntäNikke Knatterton, Tohtori Sykerö, Alfred J. Kwak, Histamiini, Peukaloisen retketPoliisikoira RoiTao Tao, Tarkkis, Mummo... ja ne sadat muut yhtä koukuttavat ohjelmat aina myöhäisillan Dallasia ja Dynastiaa myöten
  • ja lukupuolella jylläsivät Neiti Etsivät, Viisikot ja Anni Polvan Tiina-kirjat
  • permanentti oli päivän tyylisana (vai sittenkin kreppiraudalla sähäköitynyt kuontalo?)
  • ja ne megalomaaniset olkatoppaukset, hiihtarit ja toppahaalarit kera neonvärien
  • välitunneilla/kavereilla pelattiin tervapataa ja polttopalloa
  • ja ylipäätään leikittiin koko ajan ulkona, kesällä ja talvella
  • tai testailtiin itsekseen Cokis-, Fanta- ja Sprite-jojoja
  • puheluita ei koskaan aloitettu kysymällä "Missä olet?"
  • ja muistettiin ulkoa kaikkien kavereiden puhelinnumerot
  • kirjekavereita etsittiin ulkomaita myöten heti sen jälkeen, kun englannin kielen tunnit alkoivat
  • vesisängyt olivat IN
  • Euroviisuissa ei ollut moniosaisia semifinaaleja, osallistuvista maista oli mukana myös Jugoslavia
  • Nintendo-konsoli ja Super Mario -peli olivat hotinta hottia
  • korvalappustereoissa soi aina radion eri kappaleista itsenauhoitettu c-kasetti
  • purkkapaketeissa oli julkkisten kuvia
  • hajukumit, hajutarrat ja My Little Ponyt olivat pelkkää pinkkiä ja imelää hajumaailmaa

Mitähän nykyajan lapsille jää lapsuudestaan pääosin mieleen?

Selkokieltä

Mies pitää kännykässään Marjo–suomi-sanakirjaa. Sinne ovat päätyneet tähän mennessä jo ainakin sanat vatuloida, ymmyrkäisenä, punaltaa ja piätäkauten.

Yllättävän vähän. Pitänee selkeästi miettiä muitakin mukavia murresanoja, ettei kotiseutu kokonaan häviä lauserakenteista.

(Olemme molemmat idästä kotoisin. Minä vain satuin asumaan noin 75 kilometriä miestä idempänä.)

Tämän kylän poikii

Yhteislaulussa on jännä voima. Sitä kuuluu hetken verran samaan heiluvaan kastiin kaikkien muiden keikalla olevien kanssa. Kädet hakkaavat rytmikkäästi tahtia, vartalo keinuu, sanat muistuvat automaattisesti mieleen tutumpien biisien myötä. Pariisin Kevät rokkasi jälleen.



Olemme Arton kanssa entisiä opiskelukavereita. Siinä missä minä suuntauduin uusmediaan ja graafiseen suunnitteluun, Arto valitsi äänipuolen. Luonnollisesti.

Ensi kesänä vanha opiskelujengimme kokoontuu jälleen, kymmenen vuoden tauon jälkeen. On mielenkiintoista nähdä, miten kenenkin urapolku on kulkenut.

Mitä heille kaikille kuuluu? Kuinka moni on enää opiskelemallaan alalla?

Joulukuun ensimmäinen

1) Aamupalan jälkiruoka.
2) Munapussikalsarit. Rumat, isot ja lämpimät. Ja paljon pidetyt villasukat, joku pari aina jalassa.
3) TOKYOn ruuhkaiset joulumyyjäiset.
4) Ensi vuoden seinäkalenteri, 12 printtiä 11 eri suunnittelijalta.
5) I can see the light.
6) Kellarista esiinkaivetut jouluvalot.