Elämää ja sellaista

Moi tyypit, miten menee? On ollut langoilla vähän hiljaista. Olen miettinyt jaksanko enää kirjoittaa ja jos kirjoitan, niin mitä ja minkä verran. En halua kertoa tyttärestämme kovinkaan yksityiskohtaisesti, mutta toisaalta samalla tuntuu taas hassulta tarinoida mistään muustakaan. Tuo reipas 65-senttinen rakkauspakkaus vie kuitenkin arkeamme eteenpäin niin voimakkaasti, eikä viime aikoina kameraakaan ole tullut enää kaivettua esiin. (Kännykän kuvamuisti sen sijaan on jo aivan täynnä pikkulikan kasvuhistoriaa. Yllätys.)

Toisaalta en ole jaksanut lukea enää juuri muidenkaan blogeja, ilmeisesti eteen on tullut jonkinasteinen overload somekulttuuriin. Yritänkin elvyttää uinumaan karannutta lukuinnostusta kirja- ja lehtipuolelle. Painomustetta puskevat sivut jaksavat onneksi odottaa pitkäänkin, vaikka lukija karkaisikin välillä vaipanvaihtoon tai syöttöpuuhiin.



Meille kuuluu hyvää. Ihan perusarkea, reissuja kotiseudulle Pohjois-Karjalaan ja kaikenlaista pientä. Pikkuneiti täytti viime viikolla jo viisi kuukautta, kasvaa ja kehittyy koko ajan. Uutta asuntoa emme ole vieläkään kovista etsinnöistä huolimatta löytäneet, onneksi emme ole ehtineet laittaa myyntiin vielä nykyistä kotiamme. 53 neliötä ovat varsin tehokäytössä, mutta vielä ei ole tullut ahdasta.

Ehkä tämä blogielämä tästä vielä elpyy, on kuitenkin aina hauskaa selailla päivityksiä taaksepäin ja katsoa menneisyyteen. Sitä odotellessa Instagram päivittyy lähes päivittäin, joskus montakin kertaa.

Mitä teille kuuluu?

Väriä ja kuoseja pikkuneidille

Vaatekaapistani löytyy vain muutama värillinen yksilö. Tunnen omakseni enemmän mustan, harmaan ja valkoisen eri sävyt, joiden kanssa ei tarvitse aina erikseen miettiä sopivatko vaatteet koskaan yhteen. Joskus saatan räväyttää ja pukea päälleni sähkönsinisen tai metsänvihreän paidan, mutta siinäkin tapauksessa muu vaatetus on yleensä pääosin mustaa. Tylsää ehkä, mielestäni kuitenkin toimivaa.

Tuntui hieman hassulta, että tyttäremme synnyttyä jotkut olettivat minun haluavan pukevan hänetkin samalla tavalla värittömästi. Päinvastoin, lapset olkoot lapsia niin pitkään kuin haluavat. Tosin ihan vielä en halua kaappeihimme Hello Kitty ja Barbie-kuosisia vaatteita (sekin aika ihan varmasti tulee, ettei äidin tyylisilmällä ole enää mitään painoarvoa), mutta löytyy sitä väriä muistakin sävyistä kuin kirkkaasta fuksiasta ja hempeästä pinkistä.

En ostanut raskausaikana juurikaan vauvanvaatteita, sillä saimme monen monta kassillista käytettyjä ja muutamia uusiakin vaatteita ystäviltämme ja sukulaisiltamme. Tein muutamat täsmäbongaukset lähinnä kirppareilta, sillä en nähnyt oikein järkeä maksaa aivan pienistä vaatteista täysiä summia. Eiväthän ne ehtisi olla pienen vauvan päällä kovinkaan pitkään. Nyt, kun tyttäremme on siirtynyt pikkuhiljaa käyttämään jo pidempiaikaisia eli koon 68 vaatteita, olen päässyt naureskelemaan jo omalle ostokäyttäytymiselleni: bongailen tarjouksia ja muita alennuksia lastenvaatteista sitä tahtia, että kukkaroa jo hirvittää. En edelleenkään suostu kovin mielelläni maksamaan vaatteista täyttä hintaa, mutta muutaman "pakko saada" -yksilön kohdalla olen tehnyt poikkeuksen.


Vajaan viiden kuukauden aikana on tullut huomattua, että kierrätän tyttärelläni pesukoneen kautta uudestaan päälle vain muutamia bodeja ja housuja, jotka olen kokenut lemppareiksi. Jossain vaiheessa karsin vaatekaappia siihen malliin, että jäljelle jäivät esimerkiksi 62 koon vaatteissa vain viisi bodya, kolmet housut, kaksi yöpukua, yksi neuletakki, yksi huppari ja yksi fleecepuku. Ne ovat riittäneet vallan mainiosti (tyttäremme kun ei onneksi kuulu vielä siihen joukkoon, joka puklaisi/tahraisi/niskapaskoisi vaatteitaan joka päivä).

Viime aikoina Neiti E:n vaatekaappi on saanut kivoja lisäyksiä muun muassa Nextiltä, Mini Rodinilta, Tiger Nook Designilta, Mini Mocksilta ja Reimalta. Kierrän edelleen kirppareita (bongailen vaatteita myös FB-kirppiksiltä) ja teen täsmäiskuja Lindexiin ja KappAhliin, joista saa kivoja perusvaatteita suht edullisesti. Myös Name itin vaatteet ovat kaikessa kapeudessaan sopivat meidän laiheliinillemme. Kuvan vaatteet olen lähes kaikki kotiuttanut erilaisten alennusten turvin, rusettibody on (kerran käytettyä) kirppiskamaa.

Veikkaan, että minin vaatekaappi tulee vielä ennen pitkää paisumaan ihan omiin sfääreihinsä. Mutta tällä hetkellä vähemmälläkin pärjää. Niillä lemppareilla.

Isä on kingi

Olin kuulemma lapsena aikamoinen isän tyttö. Tai poikamainen isän tyttö. Isä laski kanssani stigalla hurjistakin pulkkamäistä, opetti kalastamaan, ajamaan moottorikelkalla ja rakentamaan nuotion. Teki minulle oman puupyssyn, kun oikeaa ei tietenkään voinut lapsena käsiini antaa – pitihän metsästäjällä nyt kuitenkin ase olla. Viimeisimmästä yhteisestä metsästysreissusta ei olekaan aikaa kuin vuosi, mutta ensimmäinen tuli kaiketi tehtyä jo vuoden tai kahden kypsässä iässä, minun keikkuessa kantorepussa isäni selässä.

Hän kannusti myös aina juoksuratojen varsilla ja kilpaladuilla kello kädessä väliaikoja huudellen. Ainakin kerran hiihdimme kilpaa myös samassa sekaviestijoukkueessa. Voitto tuli kotiin, vaikka olinkin joukkueen ainoa alaikäinen (ala-asteikäinen!) ja naispuolinen. Taisin mennä armeijaankin sen takia, koska isäni oli valtion palveluksessa. Isi oli (ja on tietysti edelleenkin) aika kingi tämän tytön elämässä. Kiltti ja rakas mies, jonka sydän on täynnä kultaa.

Mieheni viettää tänään ensimmäistä isänpäiväänsä. Tästä se pikkuhiljaa alkaa, hänen ja tyttäremme yhteisten muistojen kerääminen.

Ihanaa isänpäivää!