Odotellaan vain

Raskauteni on jo siinä pisteessä, että mies säikähtää aina, kun yritän saada hänet kiinni kesken työpäivän. "Älä jumankauta soita ellet meinaa synnyttää, tässähän saa joka kerta sydänkohtauksen!" Äitini taitaa yhtä lailla säpsähtää puhelimensa piippausta, koskaan kun ei tiedä milloin sillä tyttärellä onkaan tosi jo kyseessä.

No ei ole vielä. Tällä energialla ja hyvä fiilis -meiningillä ei taida valitettavasti ihan heti ollakaan.

Pinnasänky on kuitenkin kasattu, vaunut on koeajettu parin metrin suuruisella olohuoneen lattialla, vauvan vaatteet pesty, silitetty ja viikattu nätisti paikoilleen... Vielä kun saisi sairaalalaukun pakattua loppuun, niin homma alkaisi olla itse päätähteä eli vauvaa lukuunottamatta suhteellisen valmiina. Supistuksen supistustakaan en ole vielä kokenut, en tiedä edelleenkään millaista on närästys eikä yölläkään tarvitse rampata vessassa monen muun loppuraskauden odottajan tavoin. Tosin turvotus on venyttänyt kroppani jo niin äärimmilleen (kilojahan on kertynyt niinkin ihanat lukemat kuin 18, joista epäilen vähintään kahdeksan majailevan jalkapöytieni päällä), että mielenkiinnolla odotan, milloin ensimmäiset raskausarvet oikein ilmestyvät. Vatsaan, reisiin, selkään, minne ne ikinä tiensä löytävätkään.

Pelottaako? Ei. Jännittääkö? Pikkuhiljaa. Toivon, että synnytys käynnistyy kertarysäyksellä, etten ennätäkään vuodattaa kivun kyyneleitä ja kielen päällä asuvia kirosanoja kovin pitkään. Ainakaan vuorokausitolkulla.

Kuva DMK Photography