Synnytystarina

Ennen h-hetkeä sain vastata monesti samoihin kysymyksiin.

Pelottaako? Oletko tehnyt synnytyssuunnitelman? 

En pelännyt. On vaikea edes kuvitella supistus- ja synnytyskipua ennen kuin se osuu kohdalle. Tuskin kipu pelkäämällä ainakaan lievemmäksi muuttuu. En tehnyt minkäänlaista synnytyssuunnitelmaakaan, mutta eipä tuolla olisi ollut mitään merkitystä. Kaikki kun ei mennyt niin kuin Strömsössä. Täydellisessä maailmassa olisin synnytyksen käynnistyttyä kärvistellyt tovin kotona ja lähtenyt sitten hakemaan armollista kivunlievitystä sairaalasta ennen synnytyssaliin siirtymistä ja lopullista fanfaaria. Iskenyt kalkkiviivoilla ilmoille rentoutusmusiikit (joita ei tietenkään oltu edes valittu) ja torkkunut epiduraalin voimin käyrille piirtyvien supistuskipujen keskellä. No, joskus haavekuva kasvaa koiranputkea jo aika varhaisessa vaiheessa.

Kellotimme ensimmäisen kerran supistukset, kun ne tulivat jo kahden minuutin välein. En kuitenkaan kokenut niitä kovin kipeiksi (kuulun kai siihen kastiin, jolla on korkea kipukynnys) ja koska kipuaallot eivät kestäneet Kätilöopiston määräämää kokonaista minuuttia vaan 30–45 sekuntia, saimme tiukan käskyn pysyä vielä kotona. Parin tunnin päästä supistukset olivat koventuneet jo selvästi enkä pystynyt itse juurikaan puhumaan, joten pyysin miestä soittamaan Kättärille uudestaan lähtölupaa varten. Sen lopulta saimme, mutta samalla kehoituksen valita Hyvinkään tai Porvoon sairaaloiden väliltä, sillä sekä Kätilöopistolla, Naistenklinikalla että Jorvissa oli yllättäen sulku päällä. Matkalla Hyvinkään sairaalaan supistukset tulivat jo minuutin välein ja kestivät lähes minuutin. 45 minuutin ajomatkalta ei ole kovin ruusuisia muistikuvia.

Sairaalassa minun todettiin olevan jo kahdeksan senttiä auki. Se siitä epiduraalista ja spinaalista (ja hetken lepoa antavista kivuttomista hetkistä), kumpaakaan en ehtinyt enää saamaan. Ilokaasua vain naamariin. Sukeltamisen harrastamisesta on muuten yllättävän paljon hyötyä, onnistuu kaasujen vetäminen aika luonnollisesti... Avauduin kymmeneen senttiin tunnissa ja seuraavan reilun tunnin verran sitten ponnisteltiinkin. Tyttö jäi kuitenkin jumiin lihaksistooni, ja vauvan sydänäänien heikentyessä lääkäri päätti lopulta tehdä episiotomian ja auttaa tyttö maailmaan imukupin voimin. 

Synnytys kesti kokonaisuudessaan noin 10 tuntia (+ tikkien ompelu noin tunnin), ja rakkaan tyttäremme lisäksi sain hoidettavakseni episiotomiahaavan onkalorepeämineen.

Kotiutumispäivänä minua pyydettiin arvioimaan synnytyskokemusta asteikolla 1–10. Annoin kokemukselle ysin. Ei ollut sairaalan vika, että tytön sydänäänet heikkenivät ja minulle jouduttiin tekemään episiotomia. Tai sekään, että minulle tulivat imukupista aiheutuneet repeämät, se on kai pelin henki. Synnytys oli myös aikamoista luolamiesmeininkiä, kuten kai yleensä suurimmalla osalla, mutta kipukin oli kestettävissä. Ei, en tekisi samaa mielelläni enää koskaan uudestaan, mutta ehkä aika antaa armollisen lobotomian ja unohdan pahimmat minuutit tunnit edes suurimmaksi osaksi.

Kritisoin hieman Kätilöopistoa, joka haluaa pitää (ensi)synnyttäjät ilmeisesti mahdollisimman pitkään kotona. Jostain toisesta synnytyssairaalasta olisimme todennäköisesti saaneet lähtöluvan kotoa jo aiemmin – ja erityisesti, kun jouduimme vielä ajamaan Hyvinkäälle asti. Onneksi miehen ei tarvinnut opetella kätilön hommia. 

Hyvinkään sairaalan henkilökunta sen sijaan ansaitsee ison puskan tulipunaisia ruusuja. Mielettömän ihania ihmisiä, jotka saivat meidät tuntemaan olomme yksilöiksi eikä vain liukuhihnatavaraksi, aina synnytyssalista perhehuoneeseen asti. Etukäteen kuulemamme kehut Hyvinkään sairaalasta jatkavat meidän kauttamme samaa positiivista rataa: synnyttäisin siellä uudelleenkin.