Sivupoluille

Olo on ollut viimeisen kymmenen vuoden ajan kuin duracell-pupulla. Sinkoilua suuntaan jos toiseen, muistamatta välillä edes pysäyttää hetkeä ja olla vain. Jokainen kivi pitää kääntää, jotta tietää varmasti nähneensä ja kokeneensa kaiken, mikä vain voisi olla nähtävissä ja koettavissa.

Kun tapasimme aikoinaan mieheni kanssa, hän sai odotella treffejä jonkin verran. Ei niinkään sen vuoksi, että olisin leikkinyt vaikeasti tavoiteltavaa, minä vain satuin olemaan vaikeasti tavoitettavissa. Opiskelin viimeistä vuotta, työskentelin samaan aikaan palkattomassa työharjoittelussa kahdeksasta neljään ja sen jälkeen viidestä vartin yli yhdeksään (ja tietty viikonloppuisin) istuin paikallisen ruokakaupan kassalla tienaamassa ruokarahoja. Jossain välissä urheilin, näin kavereita ja tanssin yökerhojen pöydillä. Ei enää mitään hajua, että milloin. Ehkä vuorokaudessa oli silloin ylimääräisiä tunteja. Lujaa meni, mutta ehkä vähän eri tavalla kuin opiskelijapiireissä yleensä. Itsepä halusin. Mies kävi joskus moikkaamassa minua Prismalla, muuten hän ei olisi ehtinyt meikäläistä kovin hereillä näkemäänkään.

Opiskelut on opiskeltu mutta töitä onneksi riittää. Duracell-pupun patterit eivät näköjään tyhjene, sillä tämä halusi haalia lisää töitä päiväduuninsa lisäksi ja laittoi vihdoin oman, sivutoimisen graafisen suunnittelun firmankin pystyyn. Hullun hommaa, ehkä, mutta kun kerran miehenkään ei tarvitse enää vongata treffejä ja urheilemassakin pääsee käymään miten myöhään vain (heti kun polvi sen taas sallii), kaikkea pitää näköjään kokeilla.

Saatan tarvita uudet patterit jonkin ajan päästä, mutta siinä vaiheessa osaan toivottavasti ladata ne jo itse.

Kippis sivu-uralleni!