Vaatimattomuus kaunistaa?

Liekö kyse karjalaisista sukujuuristani vai mistä, mutta kehujen saaminen (tai mikä tahansa positiivinen kommentointi) tuntuu aina yhtä nololta. Tekee mieli sanoa vastaan, että eihän se nyt oikeasti noin ole, mitä sinä höpötät. Ja ei kai kukaan muu vain kuullut kehuasi? Se vasta olisikin noloa.

Kun pieni asuntomme saa meillä ennen käymättömiltä joskus ihasteluita osakseen, kuittaan ne vähättelemällä, ettei tämä nyt oikeasti mitenkään erikoinen ole. Jos olisi rahaa, aikaa ja taitoa, niin...

Kun saan kehuja töistäni, olen aika varma, että puhuja puhuu vain lämpimikseen, kun ei osaa pahaa sanaakaan sanoa (tai ei tiedä paremmasta). Olenkin vakuuttunut, että pääsin nykyiseen työhöni oikeasti vain siksi, kun muita sopivampia hakijoita ei ollut. (Olen ylipäätään satavarma, että pääsen haastatteluihinkin lähinnä siksi, että cv:ssäni lukee "vapaaehtoinen asepalvelus - alikersantti". Miehet haluavat nähdä, kuka hullu nainen nyt oikeasti sinne armeijaan on mennyt.)

Kun joku sanoo näkevänsä minut vahvana naisena, joka pääsee läpi vaikka harmaan kiven, tekee mieli sanoa, että oikeasti olen kyllä niin herkästi särkyvää tavaraa, että älä vain kaada. Tulee vielä särö.

Kun joku kehuu kivoja kenkiäni tai uutta neulettani, torpedoin kehut sanomalla löytöjen olevan oikeasti aika perusmassaa. Tällaisia klassisia vain. Ja alennusmyynneistä.

Kun lähisukulaisemme ylistivät häitämme melkein maasta taivaisiin, kiemurtelin vähän vaivautuneena ja tokaisin, etteivät ne nyt oikeasti kovin erikoiset olleet, ihan perusjuhlat. Mutta kiva kun viihdyitte. Toiste ei järjestetä.

Kun joku ihasteli uutta, lyhyttä tukkaani, mutisin latvoja sormeillen hiusteni olevan oikeasti nyt ehkä vähän turhankin lyhyet. Vaikka kasvaahan ne.

Pitäisiköhän opetella erilainen asenne? Kuten sanomaan vaikka vain kiitos, ilman jatkolausetta, oli vastapuoli sitten oikeasti sanojensa takana tai ei?

Kuvassa isäni rakkaudella tyttärelleen tekemä ihan ikioma pyssy. Koirakin on jo lähtövalmiina metsälle.