Kuin hyppy tuntemattomaan

Viimeisen viikon aikana on tuntenut elävänsä kuin suljetun aidan takana. Elät epävarmassa hetkessä, sillä et osaa ennustaa, sisältyykö seuraavaan päivään enemmän katkeria kyyneliä kuin aurinkoisia naurunryppyjä. Ympärillä ihmiset hokevat vain positiivista mantraa, mutta itse olet edelleen sen muurin ansassa realistisempien ajatusten keskellä.

Tällä hetkellä aita on onneksi väistynyt, mutta edelleen sitä miettii, tuleeko vastus joskus vielä takaisin. Sen tarkemmin tapahtumia erittelemättä elämä osaa yllättää, säikäyttää sen verran pahasti, että ajatukset heittävät kuperkeikkaa ja sydän meinaa jumittua kurkkuun. On asioita, joihin et voi itse vaikuttaa millään tavoin, vaikka kuinka olisi tahtoa ja halua murtaa muurit ja kaataa aidat.

Kerron ehkä joskus, kun on sen aika. Nyt on kaikki hyvin. Linjoilla on ollut syystäkin hiljaista.

Eräänä päivänä

Sunnuntain tärkeimmät: nukutaan niin pitkään kun ei sinisen valon hämärässä enää jaksa, syödään aamupala vasta reippaasti puolenpäivän jälkeen, pestään pyykkiä (ja silitetään turhan kauan pölyttynyttä, tornimaista pyykkikasaa), vaihdetaan lakanat, hikoillaan salilla, katsellaan jääkiekkoa ja tehdään vähän töitäkin. Ja siinä sivussa mietitään minulle hokkareiden ostamista, jotta pääsisi painelemaan jäällä täysillä turhanpäiväisten kaunoluistinten sijaan, jotka yläasteen opettaja pakotti aikoinaan ostamaan tyttöjen liikuntatunnille. Siihen asti olin tottunut spurttailemaan ja jarruttelemaan poikien luistimilla.

Eikä tuleva, kännykätön maanantai ota päähän yhtään niin paljon, kun on jo osittain kiinni arjessa. Tai ei ole siitä koskaan irti päästänytkään.

Hengähdä hetki, paha karma!

Mitäs tässä. Töitä, treeniä, oman firman hommia, yö välissä ja sama rumba alusta. Ja välissä pari rikosilmoitusta.



Ensimmäinen meni sivutoiminimeni puolesta. Onhan näitä jo nähty, kaikenlaisia soittelijoita ja myyjiä (pien)yrittäjille. Olen oppinut vastaamaan kaikille saman litanian "kiitos en osta mitään enkä maksa mistään mitään". En halua lisänäkyvyyttä yritykselleni, erilaisia vakuutuksia, puhelin- tai nettiliittymiä, kotisivujen suunnittelua tai milloin mitäkin. Erään puhelun aikana toistin samaa, tuttua kielteistä mantraa Suomen Yritysrekisterin puolesta soittaneelle mieshenkilölle. Pariinkin otteeseen. Kappas vallan, kun siitä huolimatta kotona odotti kahden päivän kuluttua soitosta lähes 304 euron arvoinen lasku 12 kuukauden tilauskaudesta. Jota en todellakaan tehnyt. Poliisille samantein rikosilmoitus perusteettomasta laskutuksesta. Google-ystäväni mukaan en valitettavasti ole edes ainoa, jolle puhelimeen vastaaminen on käynyt näin kalliiksi kyseisen firman takia.

Toinen rikosilmoitus tuli tehtyä kännykkäni katoamisesta. Pienen lomahetken kunniaksi kesken kauniin, aurinkoisen päivän matkapuhelimeni päätti lähteä omalle, loputtoman pituiselle talvilomalleen laukkuni vetoketjullisesta etutaskusta. Ei näkynyt, vaikka sitä kuinka huhuili, käänsi kassia ympäri, tutki taskut ja kaverin auton lattiatkin. Välitön soitto puhelimeeni todisti heti sen, että joku oli jo vääntänyt virrat pois kännykästä. Hei hei Nokia! Sinne meni numeroiden lisäksi nippu muistoja, joissa oli parinkymmenen nostalgisen kuvan lisäksi paljon tunnerikkaita viestejä. Mitä tästä opimme: tee töitä, älä lomaile.

Shit happens. Mutta toivottavasti lähiaikoina ei tarvitsisi naputella poliisille enää yhtään yksityiskohtaista raporttia, pyydän.

PS. Kolmen Kaverin Jäätelön mustikka & kardemumma -kombo: taivas!

Pieniä, suuria asioita

Eräänä aamuna töihin kävellessäni tuntematon, nuori vastaantulija sanoi kohdatessamme Huomenta. Sanoi sen myös seuraavalle kävelijälle. Ja sitä seuraavalle. Hämmennyin, mutisin vastaan tuskin kuultavasti samat huomenet.

Töissä freelancertoimittajalle tekemäni taitto sai häneltä välittömästi vuolaan, kehuja sisältävän palautteen. Tuijotin viestiä hetken hymyillen ja päätin säilyttää sen niitä hetkiä varten, kun usko omiin, uudistuviin taitoihin olisi taas koetuksella.

Maksoin salikorttini vahingossa liian suurella virikesetelimäärällä. Kun olin siirtymässä pukuhuoneesta kuntosalin puolelle, virkailija odotti minua oven takana ja ojensi ylimääräiset setelini takaisin.

Teimme kotona illallista, enkä yksinkertaisesti jaksanut raivata jälkiäni aterian jälkeen. Painuin sohvalle, vedin hupparin hupun päähäni ja nukahdin lähes sekunnissa. Kuulin heiveröisen uneni läpi, kuinka mies kasasi astiat koneeseen, pyyhki tasot ja järjesteli tavarat paikoilleen hiljaa, varoen herättämästä.

Eri päivien pieniä iloisia asioita. Yhdessä niistä kasvaa mieleenjäävän suuria.

Exäni, valkoiseni

Tänään sen olisi voinut taas avata pukupussistaan ja napittaa näppärän avustajan kanssa päälleen, jos fiilis olisi siltä tuntunut ja hääpuku vielä kaapista löytynyt – onhan vielä hetken verran virallinen Käytä hääpukuasi -päivä. Oma valkoinen versioni sai tosin uuden omistajansa jo viime kesänä, ja se pääsee toivottavasti taas joraamaan hääillan viimeisinä tunteina helmat lentäen.

Hauska keksintö joka tapauksessa, pukeutua vielä yhteistuumin muiden entisten morsmaikkujen kera siihen omaan/lainattuun/vuokrattuun unelmaan, jonka hintalapun vuoksi joutui tekemään aikoinaan töitä tunnin jos toisenkin.

Pukeutumisidea taisi olla parhaimmillaan kotona toteutettuna. Ettei kukaan vain näe...

Kuva Sakari Röyskö

Kuumasta kylmään

Kotona lämpöpattereihin väännettiin enemmän volyymia, käsiin ankkuroitiin kupit kahvia ja kaakaota.

Ulkona myssy piti olla tiukasti korvilla, takin huppu pelasti niskan viimalta. Käsiä paleli, nenä tuntui jäätyneeltä kalikalta.

Valkoinen, pakkasasteinen talvi on täällä vihdoin! ♥

Hikihommia ja lihasjumeja

Olen harrastanut urheilua koko ikäni. Lapsena taistelin verenmaku suussa kilpahiihdossa ja -yleisurheilun moninaisissa lajeissa, vanhemmiten löysin paikkani hien- ja linimentinhajuiselta thainyrkkeilysalilta, sixpackien ja kovien treenien keskeltä. Ei se ole liikunta eikä mikään, jos onnistumisten seasta ei löydy välillä verta, (hius)murtuneita luita ja mojovia mustelmia. Puhumattakaan tulehtuneista lihaksista, kohoumiksi paisuneista verenpurkaumista, kosketusaroista sääriluista ja pelonsekaisesta hullunkiillosta silmissä. No ymmärrätte pointin. Thainyrkkeilyssä ei juurikaan tuijotella peilistä oikeita liikeratoja.

Kipuileva polveni on ollut tehokas liikunnan estäjä. Ei ole tarvinnut pukea päälleen seksikkäitä nyrkkeilyshortseja saati kääriä käsiinsä hiestä mustuneita käsisiteitä pitkään aikaan. Lihakset ovat kokeneet massiivisen kadotuksen kunnosta puhumattakaan. Fysioterapeuttini kehottikin viimeksi käymään nyrkkeilysalin sijaan kuntosalilla. Vahvistaa polvilihasta erilaisilla liikkeillä ja toistoilla iskujen, potkujen ja torjunnoista aiheutuvan kivun sijaan.

En ole käynyt perinteisellä kuntosalilla yli kymmeneen vuoteen. Salilla heiluminen ei ole kiinnostanut kuten eivät normaalit ryhmäliikuntatunnitkaan: en saa niistä tarpeeksi sydämentykytystä ja adrenaliinia, jotta jaksaisin innostua pidemmäksi aikaa. Kun ei niissä oikein kilpailla, edes harjoitusmielessä ja itseään vastaan. No nyt on parempi olla kiinnostunut, veri vetää kuitenkin hikiareenoille. Kaivoin naftaliinista treenikamat ja olin valmis uuteen taistoon, jota ei määrittäisikään enää sparriparin askelkuviot ja lyöntitiheys.

Sitä tunsi itsensä aasiksi jalosukuisten hevosten keskuudessa, joka yritti leikkiä, että joskus on jopa urheilua harrastanutkin. Narumakaronikädet tärisivät punttien alla, vatsalihakset ottivat kyytiä jumppapallon kanssa ja selkä sai keppiä. Mites se polvi?

Katsotaan seuraavalla salikerralla uudestaan. Jos pääsen vielä huomennakin lihastuskissani sängystä ylös. Liikuntatauko taisi kestää aavistuksen liian pitkään (note to self: ei ole ehkä järkevää aloittaa turhan painavilla painoillakaan).

Työtehot kotiverkkareissa

Joskus työntäyteinen sunnuntaikin tuntuu aivan vapaapäivältä. Saa kuitenkin olla kotona, istua halutessaan pelkässä kynttilänvalossa ja kuunnella musiikkia korkealta ja kovaa. Käydä välillä kaupassa, kokata miehen kanssa ruokaa ja palata jälleen koneen ääreen, taustahälinänä Pikkuleijonien kultakamppailu.

Voi kun päätyöstäkin saisi pitää joskus etäpäiviä. Voisin olla aika paljon tehokkaampi kotona kuin toimiston kelmeiden loistelamppujen alla, jossa puolet työajasta tuntuu menevän kaikkeen muuhun kuin itse pääasiaan.

Kokoelma lempivärejä

Jos saisin valita juuri tämän hetken suosikkitavarani ja huonekaluni, uudistaa kodin kertaheitolla pintoja myöten hinnasta välittämättä, se voisi näyttää aika lailla tältä:





1. Asetelma / 2. Seinävalaisin / 3. Hana / 4. Lattialaatta / 5. Tuoli / 6. Kylpyhuone (kuva arkistoista, linkki kadoksissa)

Uutta kotia ei ole vieläkään löytynyt. Kriteerit ovat muovautuneet ja jalostuneet matkan varrella, mutta pääpiirteissään mikään ei ole kuitenkaan hakutoiveissa muuttunut. Välillä on harhailtu sivupoluille, mutta lopulta palattu aina alkupisteeseen. Onneksi ei ole kiire minnekään, vaikka alkaahan tämä ajojahti jo kohta ärsyttää. On ilmeisesti tolkuttoman vaikeaa löytää kohtuukokoista ja hyväpohjaista 3–4h+k+parveke -versiota kantakaupungin alueelta tai aivan sen läheisyydestä. Budjettiin mahtuen.

Vastahan tässä on vuosi sen uuden asunnon perään hinguttu.

Vuodenvaihteesta ensi kesään

Intiaanikesään on vielä tovi aikaa, mutta aina voi haaveilla jo lempeistä kesäöistä, harsomaiseen pimeyteen syttyvistä tähdistä ja festareista, joissa ihmiset keinuvat toisiaan vasten rennon musiikin tahdissa.

Flow Festival tuli heti mieleen ainakin tästä bändistä. Voisin hyvin kuvitella brittiläisen London Grammarin ensi kesänä Flown lavalle, pimeään ja lämpimään loppukesän iltaan, kun ympärillä pyörii jo aavistus syksystä.

Kelpaavat nämä sävelet hyvin talvisiinkin iltoihin. Varpaat syvällä viltin alla ja silmät puoliummessa.