Tavallista parempi viikonloppu

Kaksi päivää Tampereella. Tuli halattua sukulaisia ja ystäviä, vierailtua superhienossa ja itsetehdyssä kaksikerroksisessa, puuhun rakennetussa majassa, syötyä järjettömän hyvää ruokaa, kumottua hilpeää juotavaa, rentouduttua parissa eri sohvan nurkassa ja saunottua pois kesän rusketuksen rippeet. Aurinko laittoi Tampereen loistamaan, oli kirpeää ja kaunista syksyn kuulautta, vaikka kylmä tuuli pakottikin kiiruhtamaan sisätiloihin.

En saanut tältäkään reissulta itselleni välikausitakkia, mutta mies sen sijaan kantoi ainoasta vierailemastamme liikkeestä ulos pari kassillista varsin katseenkestävää vaatetta. Miten miehet sen oikein tekevät – löytävät kertaheitolla juuri ne tuotteet, joita tulevat etsimäänkin? Uskomatonta.

Kävimme pyörähtämässä myös afrikkalaisamerikkalaisen kuvataiteilijan Ellen Gallagherin AxME-näyttelyssä, joka on esillä Sara Hildénin taidemuseossa tammikuun loppuun asti. Ellenin monimuotoinen, moderni tuotanto oli käymisen arvoinen. Yhtä lailla visiitin väärti oli La Famille -kahvila, joka oli juuri niin kotoisan ja mukavan oloinen kuin olin etukäteen ajatellutkin.



Meinasin piilottaa pikku-Stumpin kainalooni, kun kaasutimme pois ystäviemme luolta sunnuntaina. Ehkä ensi kerralla. Jäi ikävä popcornin tuoksuisia tassuja ja suklaanruskeita nappisilmiä.

Päiväni tyyliblogistina

Seuraan monen muun tavoin paljon erilaisia blogeja, joten joukkoon mahtuu luonnollisesti niitäkin, joissa esitellään silloin tällöin päivän asuja. Peilin kautta otettuja tai ystävän/puolison kuvaamia otoksia, jotka on sommiteltu usein taidokkaasti ja aikakauslehtimäisesti. Toisinaan kuvaan on vangittu vain hetki elämästä, jossa saattaa hyvällä tuurilla vilahtaa bloggarin uudet vaatteet.

Saan tuntemattomien tyyppien asukokonaisuuksista yllättävän paljon irti, lähestulkoon enemmän kuin muotilehtien kaupallisista sivuista. Katson mielenkiinnolla itselleni epätavallisia asuyhdistelmiä ja nappaan joitakin ideoita omaankin käyttööni, mutta yleensä vain ihastelen (tai ihmettelen) blogistien luontevaa tyyliä saada vaatteet toimimaan kuin sormia napsauttamalla. Jostain syystä seison aika monena aamuna oman vaaterekkini edessä kummastellen, että mitäs sitä tänään oikein laitettaisiin päälle. Harmaata vai mustaa... vai mustaa ja mustaa.

Tovi sitten Lilyssä vietettiin päivän asu -viikkoa, tänään Maj puolestaan kyseli lukijoiltaan heidän päivän asujaan. Heitetään lusikka siis samaan soppaan ja menetetään samalla päivän asu -neitsyys bittiavaruudessa. Kerran se vain kirpaisee, vaikka suoraan sanottuna koko ajatus tuntuu vähän nololta. Ehkä siihen on syynsä, miksi en todellakaan kirjoittele muodista – tai tyylistä ylipäätään. Arvostan kaikkia asialleen omistautuneita, minä en vain kuulu luontevasti tähän joukkoon.



Nahkatakki Vila / Printtipaita Zoe Karssen / Toppi Filippa K / Huivi Stylesnob / Hame Diane von Furstenberg
Kengät Otre / Kello Suunto / Rannerengas second handLaukku 2OR+BYYAT

Mies kieltäytyi kuvaamasta, joten pölyinen sovituskoppi isoine peileineen ajoi varsin hyvin asiansa. Päällä oli housujen sijaan poikkeuksellisesti hame, paidassa oli sievästi tämänpäiväisen työpisteen ääressä vedetyn lounaan jäljitä lasagnetahra, kengissä viime talven pölyt ja loskat sekä kaulahuivissa pari rotan kokoista reikää. Jäänyt joskus jumiin takin vetoketjun hampaisiin eikä kumpikaan halunnut antaa ilman väkivaltaa periksi. (Minä voitin, saksien suosiollisella avustuksella.) Mutta mitä pienistä.

Kun nolouskynnys on tämän kerran rimaa hipoen ylitetty, olisi mahtavaa nähdä tai kuulla millaisissa vermeissä siellä ruudun takana saapastellaan? Haaste teille!

Seitsemän kesäkuvan haaste

Vielä viime viikonloppuna pystyi lompsimaan kesäkengissä ilman sukkia ja nauramaan aurinkolasien takaa. Nyt sitten puntaroidaan uskaltaako töihin lähteä enää ilman pipoa ja hanskoja, hymy hyytyy yleensä viimeistään pysäkillä hytistessä.

Voisin melkein mutista, ettei pikkupakkasten ja hengityshuurujen olisi tarvinnut ihan vielä ilmestyä näille leveysasteille. Mutta oikeastaan olikin jo vähän ikävä villapaitoja, lämmintä kaulahuivia ja jämäkämpiä kenkiä. Vaatekaapistani puuttuu vielä välikausitakki (tiedättehän, se hivenen paksumpi versio nahkatakista mutta kuitenkin kevyempi palttoo kuin untuvatakki), joten toivon, että lämpöasteet eivät kuitenkaan ihan vielä tipahtaisi pysyvästi nollan alapuolelle. Muussa tapauksessa kiskon villapaitoja useammankin päällekkäin, untuvatakkiin en viitsisi vielä kajota.

Ette kuitenkaan pääse kesästäni näin helposti eroon. Sain ihanalta Mindekalta haasteen tiivistää kesäni seitsemään kuvaan ja sanaan, sekä haastaa seitsemän muuta blogia tekemään sama.

Kummityttö

Saalista

Mökkeilyä

Festarit

Ystävät


Thaimaa


Hääpäivä
Kuva Kirsi Hiekkarinne Photography

Miehen kesälista olisi aivan varmasti ollut "hieman" erilainen. Sieltä olisi kaikella todennäköisyydellä löytynyt ainakin kuha, hauki, ahven, muikku...

Uusi lempisarja

Seuraan nykyään tv-ohjelmia harvakseltaan. Aika menee lähinnä läppärin edessä istuessa ja musiikkia kuunnellen, telkkari pysyy kiinni yhä useammin. Ehkä siksi havahduin vasta tovi sitten niinkin mahtavaan sarjaan kuin Solsidan (suomeksi Onnea onkimassa), jota kaikki tuntuivat hehkuttaneen jo pitkään. Katsoin lopulta uteliaana tätä ruotsalaisten ykköskomediaa parin jakson verran ja koukutuin, aivan totaalisesti! Nyt hehkutan sitten itsekin. Niin mahtavaa arkikomiikkaa, niin ruotsalaista, niin paljon myötähäpeää, niin Ovea, että todellakin kymmenen pistettä lahden toiselle puolelle! Päivän naurut tulevat yleensä viimeistään tämän sarjan seurassa.

Suomessa alkanevat kohta jo neljännen kauden jaksot, joten jostain piti kaivaa ihan ensimmäisetkin kaudet katsottavaksi. Ystävä pelasti tilanteen, Filmnetistähän ne kaikki lopulta löytyivät. Vinkkinä teillekin, että siellä saa muuten juuri nyt kuukauden kokeilujakson 10 sentillä. Ihan sama mitä sarjoja tai elokuvia aikoo tuijottaa, Filmnetissä taitaa olla aikamoinen liuta valinnanvaraa.

R&A-festivaalimaratonin jälkeen (eilenkin tuli istuttua kolmessa eri leffassa) tapitetaan seuraavaksi siis Solsidania illat putkeen. Kuulostaa ihan syksyltä. Ja vatsanpohjasta ottavalta naurulta.

Kuva

Viikon olennaisimmat

Kun haahuilee kuudetta päivää neljän seinän sisällä eikä jaksa enää raportoida äidille hamsteriposkien turvotus-, särky- ja verenvuototilannetta (kiitos kysymästä, turvotusta on edelleen, mustelmat ovat kellertävänvihreänvioletinmustia, tänään on kokeilussa ensimmäinen särkylääkkeetön päivä ja verta ei tarvitse enää juurikaan sylkeä), tekee asioita, joita ei ehkä normaalisti tekisi. Kuten paperien arkistoimista. Vakuutuskuittien selvittelyä. Tavaroiden seulomista nettikirpparille. Kirjahyllyn järjestelemistä teosten värien mukaan. Lainakoirien vieressä köllimistä.



Sairaslomani päättyy vasta lauantaina, mutta päätin, että huominen taitaa olla tällä tylsistymistasollani aika selkeästi jo työpäivä. Ei sen väliä, vaikka peilistä ei vielä katsokaan täysin normaali naama ja leukalukko pitää tehokkaasti nestedieetin puolia. Maailman kutistuminen 53 neliöön saavutti juuri lakipisteensä.

Pitkä ja kunnioitettava matka

Kesän kaunein ilta oli 7.7.2013. Aurinko paistoi, metsästä raikasivat lintujen laulut ja me vietimme ensimmäistä lomasunnuntaita. Se päivä oli samalla myös vanhempieni 40-vuotishääpäivä.

Lahjaksi he saivat meiltä ja siskoltani itsetehdyn, neljän ruokalajin illallisen mökkimme kodassa. Heinäkuun lämpimässä illassa oli alkumaljaa, alkuruokaa, varsinaisia pääruokia ja erilaisia viinejä, hääkakkua ja kahvia aveceineen. Kakun toimme Helsingistä asti, sitä en enää lähtenyt itse tekemään. Kiitos taas Kreemitär, koko komeus katosi hetkessä! Taisin hyvin pitkälle jopa itse kaapia ne viimeiset valkosuklaamurut...

Loppuillan tunteina kodassa soi vielä vanhempieni häävalssi.

40 vuotta on hurja saavutus. Toivottavasti yhtä pitkät vuodet tarttuisivat meihinkin.

Hamsterilta terkut


13. päivä ja perjantai. Loogista mennä tietysti juuri silloin poistattamaan viisaudenhampaat, jotka olivat ilmoitelleet itsestään jo jonkin aikaa.

Long story short: molempien alaviisureiden leikkaus onnistui vaikeista hermokohdistaan huolimatta hyvin, mutta kotona alkoi massiivinen verenvuoto toisesta irtirevityn hampaan reiästä. Illalla takaisin pimentyneelle ja tyhjentyneelle vastaanotolle, onneksi sain kiinni vielä minut leikanneen suukirurgin perjantai-illan huumastaan. Tikit irti, uudet tilalle, veren pulppuaminen tyrehtyi selvästi. (Vaikka kieltämättä koimme molemmat pieniä kauhunhetkiä leikkaussalissa. Hän ilman yhtäkään apukättä ja meikä naama aivan turvoksissa ja veressä. Ei paljon puudutuksista ollut apua.)

Eikä muuten naurata vaikka peilikuvalleen ei voi periaatteessa muuta kuin nauraa. Näytän koripalloa suussa pitävältä, varsin pulskaposkiselta hamsterilta (tai oravalta, kun ystävän kanssa mietimme sopivaa vertauskuvaa). Ja ei, se ei ole mitään pientä turvotusta, jonka näkee ehkä suurennuslasin avulla. Tämän sinimustan pallon nähtyään voisi toivoa olevansa pikemminkin sokea, sillä verkkokalvoille saattoi juuri tatuoitua liikaa informaatiota. Ridge Forrester, jyhkeille leukaperillesi tuli juuri kruunaamaton voittaja!

Turvotus kuulemma laskee ehkä jo viikon päästä, kipu katoaa toivottavasti ennen sitä. Onneksi on kolmiolääkkeet ja viikonloppu, vaikka odottamani yhteinen ruokailta ystävien kanssa sekä Design Market jäävätkin nyt välistä. Jääkööt. Ulkona paistaa kuitenkin aurinko. Sitä voi aina ihailla ikkunasta.

Kuva yksityisvastaanoton lepohuoneesta, jossa sain toipua hetken aamun leikkauksen jälkeen.

Enemmän rakkautta kuin anarkiaa

On taas se aika vuodesta, kun Suomen suurin leffamaraton Rakkautta & Anarkiaa valloittaa ensi viikosta alkaen koko kaupungin ja istuttaa meikäläisetkin valkokankaiden ääreen illasta toiseen.

Perinteiden mukaisesti kahlasimme kaikki noin miljoona vaihtoehtoa läpi edellisen parin illan aikana, synkronoimme tarkoituksella tyhjänä olevat kalenterimme yhtä friikahtaneen ystäväpariskuntamme kanssa ja suunnittelimme leffatreffejä viiteen eri näytökseen. Lippujen myynti netin kautta takkuili näköjään tänäkin vuonna, sillä taisteluun luonnollisesti kuului servereiden toimimattomuutta,  R&A-sivujen muistikapasiteetin puutetta massiivisen ryntäyksen johdosta ja yhdet lähes missatut liput. Oh well.

Parhaimpana R&A-muistona mieleen on jäänyt viime vuoden ehdottomasti upein leffa Koskemattomat, mutta myös takavuosien Lars ja se ainoa oikea (Ryan Gosling!), Iho jossa elän, Drive (no taas se Ryan Gosling!), Our Day Will Come ja The Hurt Locker ovat jättäneet vahvat muistijäljet. Muiden muassa.


Tänä vuonna katsontalistallemme päätyi tavallista vähemmän leffoja. Joko vanhemmiten valikoi katsottavaa kuvavirtaa herkemmin tai sitten tarjonta ei vain oikein sytyttänyt. Veikkaan jälkimmäistä. Hyvä elokuvia ei valitettavasti ole liikaa.

Näillä mennään:
(1)  Adèlen elämä
(2)  Päivien kuohu
(3)  Jahti
(4)  Betoniyö
(5)  Bitch Hug
(6)  Ginger & Rosa
(7)  Frances Ha
(8)  Ernest & Célestine

Mies käy mainittujen leffojen lisäksi katsomassa vielä kymmenkunta muutakin esitystä, meikälle riittää kahdeksan kevyttä istumalihasten treenauttajaa. Tänä vuonna yksikään esityksistämme ei harmittavasti osu Kino Engeliin, jossa leffaa katsotaan perinteisesti tiiviinä rykelmänä paksuun armeijavilttiin kietoutuneena, tuhti punaviinilasi kädessä ja nenänpää sekä kylmyydestä että punaviinin hehkusta punoittaen, yhä pimenevässä syyskuun illassa. Ensi vuonna sitten.

Kuuluuko teidänkin syksyynne R&A?

Saako olla sisustuskuvia vai kotoisaa fiilistä?

Asuntoilmoitukset osaavat olla mielenkiintoisia retkiä ihmisten elämään. Niistä voi nähdä lyhyellä silmäyksellä tuntemattoman asukkaan, pariskunnan tai isommankin perheen arjesta varsin kattavan läpileikkauksen. Joku on siivonnut kotiaan raivolla eikä henkilökohtaisia tavaroita - saati sotkua - näy missään. Kaikki on tiptop, kuin aukeamallinen sisustuskuvia Avotakan uusimmasta numerosta. Ovatkohan kyseisen kodin asukkaat aina yhtä järjestelmällisiä? Pyyhkivätkö he aina sormenjäljet heti niiden ilmestyttyä pöydän pintaan tai rosteritasolle?

Toinen taas tuntuu vähät välittävän järjestyksestä ja näyttää ilmoituksessa kotinsa lisäksi avoimesti kokonaisen arkensa, tiskipöydällä lojuvien astioiden ja eteisessä lattialle huolettomasti heitettyjen vaatteiden myötä. Kuvatkin ovat päässeet tärähtämään, ja niitä joutuu tiiraamaan hieman pää vinossa, horisontti kun ei aina ihan satu kohdilleen. Onkohan kuvat otettu kiireessä, "äkkiä nyt otat vain jotain sillä kännykkäkameralla"? Asuukohan kodissa rento perhe, jolle ei ole niin väliksi, vaikka elämä näyttäisi ulkopuolisillekin vain elämältä? Mielikuvilla on hauska leikkiä, koska seinien sisään mahtuu paljon tarinoita.


Joskus on kuitenkin hiukan hankala hahmottaa asunnon kuntoa tai edes pohjarakennetta kaiken sen tavaramäärän takaa. Ilmeisesti asukas ei ole malttanut luopua elämänsä aikana mistään keräämästään omaisuudesta, joten seiniä saattavat koristaa kymmenet elleivät sadat erinäköiset ja -kokoiset taulut, julisteet ja kortit. Viherkasveja löytyy joskus enemmän kuin lähikukkakaupastamme. Asuntoa on remontoitu viimeksi kultaisella kuusi- tai seitsemänkymmentäluvulla, joten tummanruskeat keittiönkaapit tai kaakelit näyttävät olevan kokovalkoisten kotien rinnalla kuin toisesta ulottuvuudesta, menneestä maailmasta. Siinä kohtaa välittäjäkin on jo innostunut: "Remontoijan unelma!" Mikäs siinä, asunnosta voi tehdä silloin täysin omannäköisen.



Myyntiä varten stailatut tai muuten vain avaruudesta ja tyylikkäistä huonekaluista pitävien asukkaiden kodit kertovat toisen äärilaidan: vähemmällä tavaramäärällä asunnon neliöt vaikuttavat suuremmilta ja valo tunkeutuu valonheittimien lailla sisään verhoja vailla olevista ikkunoista. Asunnosta huokuu kuitenkin pieni persoonattomuus ja joskus jopa streriilifiilis, jonka johdosta sitä ei tee välttämättä mieli edes lähteä katsomaan, vaikka myynnissä oleva koti pohjaltaan ja hinnaltaan voisikin pysyä omassa etsintähaarukassa. Kuvissa superhieno kokonaisuus ei näytä kodilta, vain tyylikkäältä asunnolta. (Ja kuvakulmat tuppaavat jostain syystä osumaan enemmän asukkaiden tavaroiden yksityiskohtiin kuin itse asuntoon. Ohops.)



On kuitenkin aivan se ja sama mitä asunto näyttää vieraan ihmisen silmin. Me emme ole ostamassa uuden kodin mukana sen edellisiä asukkaita ja heidän tavaroitaan, vaikka ilmoitusta ja näyttöjä varten ostettu uusi kukkapuska  (ja siihen tähdätty kuva) keittiön pöydällä antaisikin freesimmän ja kodikkaamman fiiliksen. Tunne määrää yllättävän paljon. Se hetki, jolloin sydän tuntuu pakahtuvan asunnon seiniä katsellessa ja pohjakuvaa tuijottaessa. Että tämä voisi ehkä olla meidän tuleva kotimme. Olivat ne seinät sitten myrkynvihreät kymmenillä eri tauluilla koristeltuina tai pelkkää blankkoa valkoista, kaikenhan voi aina muuttaa.

PS. Tämän hetken suosikkiasuntoni löytyy täältä. Olohuoneessa korkeaa tilaa ja ranskalainen parveke, keittiössä paljon ikkunapinta-alaa, ikkunallinen sauna, musta kylppäri ammeen kera, pari wc:tä. Asunto kuitenkin sijaitsee Länsi-Pakilassa, työmatkaani menisi pari eri liikennevälinettä ja luvattoman paljon minuutteja. Ja onhan tuo vielä kaiken lisäksi kaksikerroksinenkin. Voi buu.

Jokainen kuva eri asunnosta (Oikotie)

Pikku-Jere

Aurinkoinen syyssunnuntai meren äärellä. Penkkimme eteen kävelee reipas, noin 6-vuotias nuorimies kynän ja paksun kuittirullan kanssa, toisessa jalassaan vihreä- ja toisessa siniraidallinen sukka. Suupielissä on muistoja suklaajäätelöstä. Hymyilee silmät sirrillään, vaatii meitä kirjoittamaan nimemme kuittiin isoilla kirjaimilla. Kaunokirjoitus ei käy, vain isot tikkukirjaimet kelpaavat. Nimemme osuvat nimisarjan yläpuolelle, Jussin, Niilon ja Elsen lähettyville. Kysyy kuittia tutkien meidän nimiämme, ei osaa vielä lukea. Miksi meidän molempien nimet alkavat samalla kirjaimella? Hölmöä.

Hengailee, juttelee, kyselee, tivaa, pyörittelee rullaa kädessään, arvuuttelee meiltä ohikulkevien autojen merkkejä ja pakoputkien lukumääriä, tuijottaa tiukasti silmiin, ampuu kynää kuittirullan keskiöstä, istuu välissämme, huudahtaa tuntevansa ohikulkevan koiran. Tai ei sittenkään. Käy välillä hakemassa uudet nimmarit vieressämme istuvilta mummoilta (isoilla kirjaimilla, ei kaunolla) ja palaa takaisin. Sanoo sivulauseessa tietävänsä, että asumme tässä lähellä. Kertoo nopeana iskuna, millainen auto meillä on ja missä se on useinkin parkissa. Hämmästyy hetkeksi, kun kerromme automme olevan sittenkin jotain toista merkkiä (vaihdoimme auton edellisellä viikolla), mutta jatkaa reipasta tarinaansa.

"Oot sä autojen korjaaja kun tiedät niistä noin paljon? Miks mä haisen kalalta?"

Vannottaa meitä kulkemaan samaa tietä takaisin, kun kerromme jatkavamme vielä matkaa.

Meillä on oma suloinen pikkustalkkeri. Lupasimme vilkuttaa Jerelle, kun ajaisimme heidän harmaan autonsa ohi, jonka toinen takaovi ei ole lukossa.

Reissussa: Koh Tao

Kun matkasta on kulunut tarpeeksi aikaa, alkaa epäillä jo omaa muistiaan. Mitä me edes teimme? Missä söimme? Olimmeko me koko reissussa? Kuvasaldosta päätellen jotain on kuitenkin tullut tehtyä.

Vuorossa siis vihdoin Koh Tao. Koh Samuin reissuraportin voi lukea täältä.

KOH TAO
Suurine kivilohkareineen hieman Seychellejä muistuttava saari on kuin reppureissaajien oma koti. Minne tahansa meneekin, vastaan tulee noin parikymppisiä, iloisia lomalaisia, jotka asuvat saarella mahdollisimman edullisesti ja käyttävät rahavarantonsa hauskanpitoon. Ja sukeltamiseen.

Suurin osa palveluista on sijoittunut saaren päärannalle, Sairee Beachille, minkä johdosta muilla rannoilla meno on huomattavasti rauhallisempaa. Tosin Sairee Beachin vilkkaus ei ole lähelläkään Koh Samuin Chaweng-rannan vilskettä. Majoituimme itse ensin neljä päivää Sairee Beachilla, loppulomaksi siirryimme saaren toiselle puolelle Tanota Baylle.

Kompaktin kokoisella saarella on helppo liikkua skootterilla tai kevyellä moottoripyörällä. Tosin maasto on sen verran jyrkkää ja kuoppaista, ettei edes skootterilla pääse joka paikkaan. Muutamille rannoille kulku tuntuu onnistuvan vain nelivetomaasturilla. Saari vaatii toisin sanoen kohtuullista kuntoa, jos haluaa ajamisen sijaan välillä kävelläkin.

Rannat ovat Taolla rauhallisemmat kuin Samuilla. Myös uiminen onnistuu huomattavasti helpommin kuin naapurisaarella, vaikka useilla rannoilla pohja onkin varsin korallipitoinen. Vesi on korkeammalla ja pohja syvenee nopeammin. Asia voi toki olla toinen eri kausien aikaan.

Saarelle pääsee ainakin Koh Samuilta kätevästi speedboateilla, matka-aika on parisen tuntia.

MAJOITUS
Jos saarelle matkustaa high seasonin aikaan, kannattaa majoitus varata etukäteen. Low seasonin myötä bungaloweja ja huoneita luulisi olevan helpommin saatavilla paikan päältäkin. Me varasimme Koh Samuin tavoin majoitukset ennakkoon, mikä oli hyvä päätös. Saari oli täynnä reppureissaajia, ja sääliksi kävi niitä nuoria, jotka joutuivat yöpymään paljaan taivaan alla.

Ensimmäinen majapaikkamme oli päärannan eli Sairee Beachin eteläkärjessä sijaitseva In Touch Resort. Paikka oli reissumme edullisin. Noin parillakympillä per yö ei voi kuvitellakaan saavansa mitään luksusta, joten karu betoninen bungalowi oli sitä mitä etukäteen ajattelimmekin: yksinkertainen ja varsin alkeellinen koti neljäksi yöksi. Ajoi kuitenkin asiansa, ötököitäkin oli yllättävän vähän.

Resortin oma rantaravintola oli juuri sellainen, jollaiseksi ravintolat helposti kuvittelee Thaimaahan matkatessaan: rento löhöilymesta, jossa sai viettää halutessaan vaikka koko illan. Terassi kohosi lähestulkoon meren ylle ja paperilyhdyt loistivat pimeässä illassa pientä tunnelmavaloaan.


Loppulomaksi siirryimme saaren itäpuolelle Tanota Baylle, Montalay Beach Resortiin, jolla oli myös oma sukelluskeskus. Paikka sijaitsi pienellä, karkeahiekkaisella rannalla ja sen verran vaikeakulkuisen tien päässä, ettei ihan heti tullut mieleen lähteä joka ilta ajelemaan saaren länsipuolelle. Sitä tosin halusimmekin: lähes totaalista eristäytymistä muista paikoista.

Vaikka resort oli tyylikäs, siisti ja korkeatasoinen, olisi palvelussa ollut parantamisen varaa. Onneksi tässä ei nyt oltu muutenkaan luksusloman perässä. Ravintolan ruoka on tosin maininnan arvoista: sekä thaimaalaiset että länsimaiset annokset olivat erittäin hyviä.

SUKELLUS
Koh Tao on yleensä se maailman kolkka, jossa jengi suorittaa sukellusluvan. Kurssien ja sukelluksien hinnat ovat matalat ja kohteet pääosin helppoja. Helppous ei tosin aina tarkoita tylsyyttä, vaikka kieltämättä odotin hiukan parempia näkymiä.

Kävimme ensimmäisenä päivänä Scuba Tune Up -kurssin, jossa neljän tunnin aikana virkistettiin muistia BCD:n ja muiden tarvittavien välineiden käytöstä, kerrattiin käsimerkit ja säännöt sekä suoritettiin pakolliset testit ennen syvempiin vesiin menemistä. Valitsimme saaren noin miljoonasta sukelluskeskuksesta saaren vanhimman ja samalla suomalaisen Koh Tao Diversin, jossa oli leppoisa meininki, ihmiset mukavia ja sukellusryhmät pieniä. Majoituimme myös sukelluskeskuksen vieressä, joten valintamme oli siinäkin mielessä looginen. Oli kuitenkin hassu sattuma, että divemasteriksemme sattui ns. "oman kylän poika" Joensuusta. Maailma on tosiaan pieni.

Sukellusreissut olivat alunperin koko matkamme ydin. Tarkoitus oli sukeltaa koko Koh Taolla olomme ajan, vaihdella ehkä sukelluskeskusta ja näin ollen nähdä vähän erilaisia tyyppejä siellä maskien takana, mutta pääosin nauttia vain vedenalaisesta elämästä. Se haave typistyi kohdallamme muutamaan päivään. Olin jo Tune Upin aikaan lievässä vatsataudissa, joka saavutti lakipisteensä neljännen sukelluksen jälkeen. Oksennuskaaret sukelluslaivan kylkeä pitkin tuskin unohtuvat kovin helposti. Muiltakaan läsnäolleilta. Mies sairastui vuorokausi minun jälkeeni. Siinä me makoilimme huoneemme sängyllä kylmä hiki otsalla ja katsoimme, kuinka naapurista lähti joka aamu sukelluspaatteja uusille reiteilleen. Vitutti, mutta elämä on.

Mieleenpainuvin omasta neljästä sukelluskohteestani oli vähän muista dive siteista kauempana sijatseva Chumphon Pinnacle. Jättimäinen graniittilohkare koralleineen, virtauksineen ja värikkäine kalaparveineen oli huikea elämys - ainakin sen ajan, kun sitä ehdin heikolta ololtani ihastella. Kohde ei ilmeisesti sovi aivan kokemattomille, johtuen nimenomaan paikan virtauksista ja syvyydestäkin (noin 30 metriä). Hankalaa teki välillä itselläkin, kun sekä laskeutuessa että noustessa köydestä joutui pitämään kiinni lähes kaksin käsin. Samalla regu meinasi lähteä virtauksen mukana omille teilleen. Mies kehui Chumphonin lisäksi Pig Bayta, jota en harmikseni ehtinyt kokemaan.

Matkat sukelluskohteille ovat suhteellisen lyhyet ja aika menee yleensä varusteiden toimintakuntoon kasaamisessa. Koska kohteet ovat täynnä sukeltajia, on keskusten pitänyt jaksottaa sukelluksensa. Aikaisimmat laivat suuntaavat merelle jo kahdeksalta aamulla, myöhäisemmät vasta lähempänä puolta päivää. Koska dive siteille ei voi näin ollen mennä milloin vain, tekevät keskukset yhdellä laivareissulla kaksi eri sukellusta. Kohdetta toki vaihdetaan välissä. Koh Tao Divers aloitti sukelluksensa aina kympiltä, takaisin maissa olimme viimeistään kahden aikoihin.

Mies ehti kokeilla kahden sukelluksen verran myös saaren toisella puolen sijaitsevaa saksalaista Diving Calypsoa, jonka omistaja oli kuulemma mukava, ketjussa tupakkaa polttava vanha hippi. Kuulosti just hyvältä.

Jos dyykkaus ei kiinnosta, pystyy saaren ympärillä myös snorklaamaan. Emme kuitenkaan vuokranneet snorklausvälineet kuin kerran, ja silloinkin uimme vain hotellimme varsin värikkäässä korallirannassa.

TEKEMISTÄ JA NÄKEMISTÄ
Saarella vain sukelletaan ja snorklataan. Turha kuvitellakaan tekevänsä jotain muuta. (Ellei halua harrastaa lisäksi kukkuloiden valloitusta ja eri rantojen kiertämistä skootterilla. Teimme kyllä sitäkin.)

Pari sanaa skootterin vuokraamisesta: kannattaa ottaa menopelistä yksityiskohtakuvia heti vuokrausvaiheessa, joista näkyy muiden vuokraajien jäljiltä joka ikinen naarmu ja kolhaisu. Pahimmassa tapauksessa (jos niin ei tee) vuokraamo veloittaa sinisilmäiseltä kuskilta lähestulkoon koko skootterin hinnan, syyttäen naarmuja uusiksi. Valokuvaaminen omistajan läsnäollessa kertoo jo sen, ettei vuokraajaa olekaan ihan niin helppo huijata. Sitä nimittäin yritetään tehdä joka firmassa. Meillä vuokraus sujui onneksi hyvin, vaikka käytimmekin skootteria vain päivän ajan.

RUOKA
Toisin kuin Koh Samuilla, emme jaksaneet Taolla enää kovin paljoa kierrellä eri ruokapaikoissa. Ensimmäisen majoituksemme In Touchin rannalla sijaitseva löhöilyravintola oli yksinkertaisesti niin hyvä ja halpa, ettei kauemmaksi huvittanut lähteä kuin pari kertaa. Onneksi kuitenkin lähdimme. Keskustasta nimittäin löytyi Mondo-matkaoppaankin kehuma Barracuda-ravintola, jossa sai länsimaalaista ruokaa thaimaalaisella twistillä. Todella hyvää! Loistoruokaa sai myös Whitening-rantaravintolasta, joka nimensä mukaisesti oli sisustettu valkoiseksi. Drinkit saavat erityismaininnan, osa oli nimittäin oluttuopin kokoisia.

Toisella puolen saarta tuli syötyä lähinnä omassa resortin ravintolassa. Vatsatautisena ei kovin jaksanut kävellä kauemmaksi.


ALL IN ALL
Pidimme Koh Taosta ehkä aavistuksen enemmän kuin Koh Samuista (lukuunottamatta Samuin länsirannikoa, joka oli matkamme paras pysäkki). Syynä lienee ollut lähinnä saaren pienempi koko, vaikka se vetikin turisteja sisäänsä melko lailla saman määrän. Pienempi on silti aina sympaattisempi ja helpommin lähestyttävämpi, toki välimatkatkin ovat lyhyempiä joka paikkaan. Ja olihan Tao kuitenkin sukellukseen keskittyvä saari.

Molemmat olivat elämyksellisiä matkakohteita, mutta kummastakaan ei syntynyt kunnollista "wau"-fiilistä, mikä voisi ajaa meikäläiset samojen maisemien ääreen yhä uudestaan. Vähän samaa voisin veikata Malediiveista ja Mauritiuksesta: kivahan ne olisi joskus kokea, mutta en usko että haluaisimme palata kyseisille saarille enää toistamiseen. Rehellisempää matkailufiilistä löytyy varmasti alueilta, joita ei ole rakennettu pelkästään turisteja varten. Tai pikemminkin: joissa paikallisväestö on vielä suuremmassa osassa kuin turistien kävijämäärät.