Saako olla sisustuskuvia vai kotoisaa fiilistä?

Asuntoilmoitukset osaavat olla mielenkiintoisia retkiä ihmisten elämään. Niistä voi nähdä lyhyellä silmäyksellä tuntemattoman asukkaan, pariskunnan tai isommankin perheen arjesta varsin kattavan läpileikkauksen. Joku on siivonnut kotiaan raivolla eikä henkilökohtaisia tavaroita - saati sotkua - näy missään. Kaikki on tiptop, kuin aukeamallinen sisustuskuvia Avotakan uusimmasta numerosta. Ovatkohan kyseisen kodin asukkaat aina yhtä järjestelmällisiä? Pyyhkivätkö he aina sormenjäljet heti niiden ilmestyttyä pöydän pintaan tai rosteritasolle?

Toinen taas tuntuu vähät välittävän järjestyksestä ja näyttää ilmoituksessa kotinsa lisäksi avoimesti kokonaisen arkensa, tiskipöydällä lojuvien astioiden ja eteisessä lattialle huolettomasti heitettyjen vaatteiden myötä. Kuvatkin ovat päässeet tärähtämään, ja niitä joutuu tiiraamaan hieman pää vinossa, horisontti kun ei aina ihan satu kohdilleen. Onkohan kuvat otettu kiireessä, "äkkiä nyt otat vain jotain sillä kännykkäkameralla"? Asuukohan kodissa rento perhe, jolle ei ole niin väliksi, vaikka elämä näyttäisi ulkopuolisillekin vain elämältä? Mielikuvilla on hauska leikkiä, koska seinien sisään mahtuu paljon tarinoita.

Joskus on kuitenkin hiukan hankala hahmottaa asunnon kuntoa tai edes pohjarakennetta kaiken sen tavaramäärän takaa. Ilmeisesti asukas ei ole malttanut luopua elämänsä aikana mistään keräämästään omaisuudesta, joten seiniä saattavat koristaa kymmenet elleivät sadat erinäköiset ja -kokoiset taulut, julisteet ja kortit. Viherkasveja löytyy joskus enemmän kuin lähikukkakaupastamme. Asuntoa on remontoitu viimeksi kultaisella kuusi- tai seitsemänkymmentäluvulla, joten tummanruskeat keittiönkaapit tai kaakelit näyttävät olevan kokovalkoisten kotien rinnalla kuin toisesta ulottuvuudesta, menneestä maailmasta. Siinä kohtaa välittäjäkin on jo innostunut: "Remontoijan unelma!" Mikäs siinä, asunnosta voi tehdä silloin täysin omannäköisen.

Myyntiä varten stailatut tai muuten vain avaruudesta ja tyylikkäistä huonekaluista pitävien asukkaiden kodit kertovat toisen äärilaidan: vähemmällä tavaramäärällä asunnon neliöt vaikuttavat suuremmilta ja valo tunkeutuu valonheittimien lailla sisään verhoja vailla olevista ikkunoista. Asunnosta huokuu kuitenkin pieni persoonattomuus ja joskus jopa streriilifiilis, jonka johdosta sitä ei tee välttämättä mieli edes lähteä katsomaan, vaikka myynnissä oleva koti pohjaltaan ja hinnaltaan voisikin pysyä omassa etsintähaarukassa. Kuvissa superhieno kokonaisuus ei näytä kodilta, vain tyylikkäältä asunnolta. (Ja kuvakulmat tuppaavat jostain syystä osumaan enemmän asukkaiden tavaroiden yksityiskohtiin kuin itse asuntoon. Ohops.)

On kuitenkin aivan se ja sama mitä asunto näyttää vieraan ihmisen silmin. Me emme ole ostamassa uuden kodin mukana sen edellisiä asukkaita ja heidän tavaroitaan, vaikka ilmoitusta ja näyttöjä varten ostettu uusi kukkapuska  (ja siihen tähdätty kuva) keittiön pöydällä antaisikin freesimmän ja kodikkaamman fiiliksen. Tunne määrää yllättävän paljon. Se hetki, jolloin sydän tuntuu pakahtuvan asunnon seiniä katsellessa ja pohjakuvaa tuijottaessa. Että tämä voisi ehkä olla meidän tuleva kotimme. Olivat ne seinät sitten myrkynvihreät kymmenillä eri tauluilla koristeltuina tai pelkkää blankkoa valkoista, kaikenhan voi aina muuttaa.

PS. Tämän hetken suosikkiasuntoni löytyy täältä. Olohuoneessa korkeaa tilaa ja ranskalainen parveke, keittiössä paljon ikkunapinta-alaa, ikkunallinen sauna, musta kylppäri ammeen kera, pari wc:tä. Asunto kuitenkin sijaitsee Länsi-Pakilassa, työmatkaani menisi pari eri liikennevälinettä ja luvattoman paljon minuutteja. Ja onhan tuo vielä kaiken lisäksi kaksikerroksinenkin. Voi buu.

Jokainen kuva eri asunnosta (Oikotie)