Lamppukaupoille

Tarvitsisimme uudet kattovalaisimet. Nykyisissä ei sinänsä ole mitään vikaa, ne ovat edelleenkin yhtä hienot kuin aikoinaan ostettaessakin. Kaipaammekin enemmän valoa: lamput, joiden valon ulottuvuus leviäisi myös kattoonkin eikä vain alas kohti lattiaa.

Ei oikein edes tiedä mistä etsinnän aloittaisi. Kun valaisimet saisivat silti olla yhtä teollishenkiset ja kaiken uuden ja hengettömän vastakohdat kuten nykyisetkin lamput. Lisänä vain sitä valoa. Kiitos ei siis romanttishenkisille kristallikruunuille, muovisille peruslampuille tai muillekaan perinteisille versioille. Eihän niitä kriteereitä sen enempää olisikaan.

Paitsi löytyisiköhän kristallikruunuja nimenomaan teollishenkeen tehtyinä, ilman häiritseviä krumeluureja? Niissä ainakin riittäisi valon lisäksi myös ulkonäköä.

Hurmaavat hurrrrrmurit


MÄÄÄ EN KESTÄ näitä maailman suloisimpia ilmestyksiä. Pentukuumeeni taisi juuri poksauttaa rikki lämpöhalvausrajan. Tuo ilme! Tuo vaaleanpunainen maha! Nuo luppakorvat! Ja se pennun tuoksu! Riks-raks-poks.

Kuvat: 1 / 2 / 3 / 4 (kaikki via Pinterest)

Matkalla jonnekin

Pariisi 5/2010

Sama virsi kuin varmaan monella muullakin: haaveilen aina silloin tällöin edes lyhyestä viikonloppumatkasta jonnekin. Ihan sama mihin ilmansuuntaan. Tällä hetkellä kriteereiksi riittäisi vallan mainiosti edes se, että kadut olisivat sulat ja lämpömittarissa pari astetta plussaa. Kööpenhamina, Barcelona, Lontoo, Pariisi, Lissabon, ei väliä. Pääasia, että nokka näyttäisi eteenpäin ja lentoaika olisi vähintään pari tuntia. (Okei. Ehkä kaikista mieluiten lento voisi olla vaikka päiväntasaajan toiselle puolen.)

Lontoo 4/2012

Voisi syödä hyvin, haahuilla jalat rakkuloille ja bongailla mielenkiintoisia ihmisiä. Höylätä luottokorttia edes muutaman tuliaisen verran. Kilistellä kuohuvalla ja maailman maukkaimmalla punaviinillä kaupungin kattojen yllä. Olla vain niin turistina.

Riika 8/2011

Tai sitten voisi vain ottaa tiukemman säästökuurin ja fokusoida kaikki ylimääräiset pennoset jossain tulevaisuudessa siintävään uuteen asuntoomme. Huokaus.

Jotain parasta


Parasta mehua: itsepuristettu versio, tällä kertaa appelsiineista ja mandariineista.
Parasta aamiaista: itsetäytetyt croissantit.



Parasta teetä: Kusmi. Paras teen seuralainen: Fazerin sininen maitosuklaa, jossa on paahdettuja ja suolattuja cashewpähkinöitä.



Muuten vain parasta: aurinko ja tuoreet kukat.

Viikonloppu on ihan parasta. Nauttikaa!

Polkupyörät hunningolla



Ehdimme asua nykyisessä kerrostalossamme yli kaksi vuotta, kunnes kuulimme, että talossamme on sittenkin olemassa oleva pyörävarasto. Toisessa rapussa vain, jonka vuoksi siihen ei ollut tullut koskaan törmättyä. Ilahduimme uutisesta, päätimme viedä kovia kokeneet pyörämme viimeinkin sisätiloihin.

Vielä puolentoista vuoden jälkeenkin pyörämme ovat edelleen ulkona. Raukat, omistajansa kun ovat kovin aikaansaamattomia.

Mustaa kaulassa


Omistan suhteellisen vähän koruja. En siksi ettenkö niistä pitäisi, mutta en koskaan muista niiden olemassaoloa. Jokapäiväisessä käytössä ovatkin vain kihla- ja vihkisormukset, toisinaan matkaan pääsee mukaan myös kirpparilta viime kesänä ongittu hopeinen ohut rannerengas ja joitakin vuosia sitten joululahjaksi saamani superupea miesten kello.

Mustan ja yksinkertaisen ystävänä käytetyin kaulakoruni on viime syksynä Korjaamon designmarkkinoilta hankittu Design Domin musta, lyhytketjuinen koru. Se pääsee kaulaan aina, kun tarvitsen dekolteelle jotain muuta ainaisen (lämpimän) huivin sijaan. Ja jos ylipäätään muistan sen aamukiireissäni.

Tosin onnistuin sitten hajottamaan kyseisen kaulakorun ketjun heti kuvan ottamisen jälkeen, nyt vain metsästämään uutta... nimimerkillä tumpelo.

Kolmen kopla

Jouduin opiskeluaikoinani katsomaan ja analysoimaan useampaakin eri elokuvaa milloin minkäkin tehtävän varjolla. Muutamia yleismaailmallisia klassikoita (kuten Citizen Kane ja Casablanca) ei välttämättä olisikaan tullut katsottua ilman "pakollista" leffasessiota koulumme auditoriossa. Kiitos siis opettajillemme, vaikka kieltämättä kolme Casablancaa putkeen yhden päivän aikana (eri näkökulmista analysoiden tietysti) oli ehkä vähän liikaa... Tai saman päivän aikana molemmat pitkät versiot Tuntemattomasta sotilaasta.

Omaan top-kolmoseeni ei silti kipua yksikään varsinainen klassikko. Jokainen elokuva on täysin erilainen, oman tiensä kulkija. Onko joku näistä myös sinun suosikkisi?



1) Pan's Labyrinth (El Laberinto del Fauno)
Upea, aikuisten fantasiaelokuva. Olen nähnyt tämän tummasävyisen sadun vasta kahdesti, enkä todennäköisesti sitä ihan heti uudestaan katsokaan. Ei tarvitse. Elokuva on niin täyttävä, että sen synkän kauniilla mutta kauhuakin loistavalla maailmallaan pysyy kylläisenä pitkään. Leffan ohjaaja-käsikirjoittaja Guillermo del Toro on ihan varmasti nero. Tiesittekö, että leffa sai aikoinaan Cannesin filmifestivaaleilla jopa 22 minuutin suosionosoitukset?

2) Koskemattomat (The Intouchables)
Ranskalaiset osaavat. Näin elokuvan Rakkautta & Anarkiaa -leffafestareilla jo viime syksynä, enkä malttaisi olla menemättä Finnkinon punaisille penkeille uudestaan, kun se kerran siellä vielä pyörii. Nauramaan ja itkemään. En muista milloin olisin viimeksi katsonut yhtä hyvää, koskettavaa ja lämmintä draamakomediaa, joka perustuu vielä tositapahtumiin. En tosin ole varma, haluaisinko nähdä tästä mahdollista englanninkielistä versiota, joka kuulemma on suunnitteilla. Alkuperäinen on aina alkuperäinen, kopiossa rikkoutuu yleensä jotain.

3) Kill Bill / Pulp Fiction / Reservoir Dogs
Hei, Tarantinon leffat! Puhdasta energiaa ja mahtavat musiikit. Tarvitseeko muuta sanoakaan? Eräs Kill Billin renkutuksista soi pitkään jopa kännykkäni soittoäänenä. Aika usein ex-työkaverini lähtivät siihen viheltäen mukaan...

+ Muita satunnaisia hyviä: Piiat, 500 Days of Summer, Lars ja se ainoa oikeaThe Wrestler - painija, American Beauty, Black Swan, Pretty Woman, Million Dollar Baby, Bridget Jones, Notting Hill, Slummien miljonääri, Forrest Gump, Tuntematon sotilas (se Edvin Laineen alkuperäinen)...

Kuva: Pan's Labyrinth

Makea maanantai

Joskus alkuviikko kaipaa selkeästi vähän sokeria. Rasvakaan ei ole koskaan pahitteeksi. Tänään tämä extemporena yhdistetty kombo tuli pannukakun muodossa, ja voi pojat, mikä pannukakku! Onneksi minua paremmat kokit osaavat tehdä taikojaan ja laittaa tuotoksena lopulta yleiseen jakoon, sillä illan tähtihetki syntyi Kinuskikissan ohjeen perusteella:



100 g voita tai margariinia
8 dl kevytmaitoa
2 munaa
1 ½ dl ruokosokeria
1 rkl vaniljasokeria
1 rkl kardemummaa
1 tl suolaa
1 tl leivinjauhetta
4 dl vehnäjauhoja


Sulata voi. Mittaa kulhoon maito ja vatkaa joukkoon munat. Lisää loput aineet ja voisula. Anna taikinan seistä jääkaapissa 15-30 minuuttia.

Kaada taikina voidellulle tai leivinpaperilla vuoratulle uunipellille. Paista 200 asteessa n. 35 minuuttia.
(Itse paistoin lähes tunnin, lopussa nostin asteita vielä 225 asteeseen. Meillä on vähän omaperäinen uuni.)

Ehkä salaisuus löytyy kardemummasta. Tai sitten vain sokerin, rasvan ja kardemumman jumalaisesta yhdistelmästä. Olisin syönyt koko pellillisen, ellei taloudessamme asuisi mies, joka taisi sen jo tehdä.

Herkku ei välttämättä tarvitse kylkeensä kermavaahtoa, hilloa tai muutakaan makeaa, siitä pitää puolitoista desiä sokeria jo huolen. Meillä niiden puutteen saneli myös jääkaappimme. Mansikkahillo oli näköjään mennyt vanhaksi jo pari vuotta sitten. Ei kai se ole niin justiinsa.

Eläimellisen kaunista


Eläimet ovat aina kuuluneet vahvana osana elämääni, niin lemmikkien kuin muidenkin eläinten puolesta (korvessa asuminen tuotti muutamia "etuoikeuksia"). Ehkä siksi pysähdyn aina taidokkaasti kuvattujen otosten ääreen. On nää hienoja.

Kuvat: 1 & 2

Oma kalenteri

Ostin tälle vuodelle samanlaisen seinäkalenterin kuin viime vuodellekin, ihanan yksinkertaisen version RK Designin verkkoputiikista. Tajusinpa sitten nämä kuvat nähdessäni, että miksi ihmeessä en tekisi kalenteria aina itse? Tulostaisin sen vain A4- tai A3-kokoiselle paperille ja ripustaisin seinälle teräshengarilla, tarvitsematta miettiä kiinnitysmetodia sen enempää. Nerokasta.



Kuvat: LOVE AESTHETICS

Liikunnasta kulttuuriin

Olemme mieheni kanssa liikunta-/kulttuurisetelien suurkuluttajia. Tai minä ainakin olin. Käytin setelini aina suoraan treenipaikkani jäsenmaksuun, joka tuli tätä kautta huomattavasti edullisemmaksi.

Sitten työpaikkani vaihtoi setelit Smartumista Luottokunnan seteleihin. Eipä enää käynytkään salilleni. Ostettuna oli parin sadan euron edestä etuseteleitä, mutta tuijottelin niitä vain tyhmänä kädessäni. Mitäs hiivattia minä näille nyt teen? En minä käy missään jumpissa. Tai kuntosalilla rautaa pumppaamassa. Lenkilläkin saa käydä ihan ilmaiseksi.


Setelit pyörivät laukussani vajaan vuoden. Mies ehdotti aina välillä, että käyttäisimme ne teattereihin. Kaupunki on täynnä erilaisia näytöksiä, sen kun vain valitsisimme omamme. Hyvä ajatus, mutta silti setelit jatkoivat pyörimistään. Laiska ei jaksanut nähdä vaivaa. Pari päivää ennen käyttöajan umpeutumista marssimme lopulta Lippupisteen tiskille ja löimme pöytään molempien setelit ja sporttipassit.

Nyt on sitten nähty jo Patriarkkaa, Nenäpäivää ja muutamia leffoja. Ylihuomenna hän tulee oli listallamme myös, mutta esitys peruuntui samana päivänä. Käytimme takaisin saamamme rahat Siltasessa pariin erikoisolueeseen ja mättöhampurilaiseen. Melko hyvä diili.

Vielä pitäisi nähdä pari muutakin näytöstä. Tässähän joutuu ostamaan kohta lisää seteleitä.

Kuvat: Kansallisteatteri

Musavalinta tiistaihin



Meillä soi musiikki lähes yötäpäivää. Dj:nä toimii pääsääntöisesti mieheni, joka kaivaa hyllystämme kerta toisensa jälkeen itselleni vähemmän tunnettuja bändejä ja kappaleita. Minä taas huudatan yleensä vuorollani tylsästi radiota, kun en jaksa plärätä sitä helvetillistä cd-hyllykköä läpi. (Ne levyt ovat kaikkien hyllymetrien lisäksi parissa eri kerroksessa! Ja kyllä, meillä soi myös Spotify ja iTunes.)

Radio Helsingin avulla löytää joskus helmiäkin. Oheinen kappale ei ole enää millään tavalla tuore, mutta havahduin sen soittoon vasta jokin aika sitten. Eräs Gotye taisi saada itselleen juuri uuden fanin. Ja me hyllymme ehkä uuden levyn.

Vaatimattomuus kaunistaa?

Liekö kyse karjalaisista sukujuuristani vai mistä, mutta kehujen saaminen (tai mikä tahansa positiivinen kommentointi) tuntuu aina yhtä nololta. Tekee mieli sanoa vastaan, että eihän se nyt oikeasti noin ole, mitä sinä höpötät. Ja ei kai kukaan muu vain kuullut kehuasi? Se vasta olisikin noloa.

Kun pieni asuntomme saa meillä ennen käymättömiltä joskus ihasteluita osakseen, kuittaan ne vähättelemällä, ettei tämä nyt oikeasti mitenkään erikoinen ole. Jos olisi rahaa, aikaa ja taitoa, niin...

Kun saan kehuja töistäni, olen aika varma, että puhuja puhuu vain lämpimikseen, kun ei osaa pahaa sanaakaan sanoa (tai ei tiedä paremmasta). Olenkin vakuuttunut, että pääsin nykyiseen työhöni oikeasti vain siksi, kun muita sopivampia hakijoita ei ollut. (Olen ylipäätään satavarma, että pääsen haastatteluihinkin lähinnä siksi, että cv:ssäni lukee "vapaaehtoinen asepalvelus - alikersantti". Miehet haluavat nähdä, kuka hullu nainen nyt oikeasti sinne armeijaan on mennyt.)



Kun joku sanoo näkevänsä minut vahvana naisena, joka pääsee läpi vaikka harmaan kiven, tekee mieli sanoa, että oikeasti olen kyllä niin herkästi särkyvää tavaraa, että älä vain kaada. Tulee vielä särö.

Kun joku kehuu kivoja kenkiäni tai uutta neulettani, torpedoin kehut sanomalla löytöjen olevan oikeasti aika perusmassaa. Tällaisia klassisia vain. Ja alennusmyynneistä.

Kun lähisukulaisemme ylistivät häitämme melkein maasta taivaisiin, kiemurtelin vähän vaivautuneena ja tokaisin, etteivät ne nyt oikeasti kovin erikoiset olleet, ihan perusjuhlat. Mutta kiva kun viihdyitte. Toiste ei järjestetä.

Kun joku ihasteli uutta, lyhyttä tukkaani, mutisin latvoja sormeillen hiusteni olevan oikeasti nyt ehkä vähän turhankin lyhyet. Vaikka kasvaahan ne.

Pitäisiköhän opetella erilainen asenne? Kuten sanomaan vaikka vain kiitos, ilman jatkolausetta, oli vastapuoli sitten oikeasti sanojensa takana tai ei?

Kuvassa isäni rakkaudella tyttärelleen tekemä ihan ikioma pyssy. Koirakin on jo lähtövalmiina metsälle.

Rento fiilis


Laiskan sunnuntain ja vähän turhan rankan viikon kunniaksi hautaudumme neljän seinän sisälle. Eihän siellä ulkona paista aurinkokaan. Kotiviikonloppu on harvinaista herkkua: yleensä juoksemme viikonlopusta toiseen milloin missäkin, tuskin ehdimme purkaa laukkua edelliseltä reissulta kun jo taas mennään. Eilenkin minun olisi pitänyt olla Tampereella.

Illalla jättihyvää pastaa, lasi punkkua ja kenties joku leffamaraton. Jos mies ensin saa vain vaihdettua kanavan pois sporttipuolelta.

Kummipoika

Vanhin kummilapseni täyttää tänään 12. Se onnettoman pieni kapalo, joka puklasi ei-niin-lapsirakkaan-kumminsa syliin ja roikkui myöhemmin melkein housuissani kiinni, kun olisi tahtonut seurata mukanani vierailun päätyttyäkin. Ujosteltuaan ja piiloteltuaan toki ensin 95% vierailuajasta.


Nykyään poika skeittaa, hiihtää ja pesäpalloilee kaapit täyteen mitaleita ja pokaleita. Päässä on kai kovinkin nykymuodikas lainetöyhtö, jota taisin viimeksi nähdessäni vähän tätimäisesti ihmetellä ja pörröttää. Facebookissakin näyttää olevan jo kunnon posetusta.

Poika tuli pari kesää sitten Helsingin sykkeeseen meille yöksi. Tuskailin jo etukäteen, mitä ihmettä me voisimme 10-vuotiaan kanssa tehdä. Ei mitään? En minä osaa enää leikkiä, apua! Jotenkin aavistelin, että hän ei ehkä arvostaisi vain kalsarisillaan sohvalla makoilua.



Ahdoin viikonloppumme lopulta täyteen ohjelmaa: Korkeasaarta (joka äitinsä mukaan oli pojalle oiva paikka, mutta minä taisin lopulta diggailla enemmän), Linnanmäkeä (äitinsä mukaan poika ei viihdy huvipuistoissa, mutta jostain kumman syystä kiepuimme siellä silti kuutisen tuntia, loppuun saakka), lasersotaa (josta poika oli niiiiin innoissaan, että silmät vaan loistivat), pojan toiveesta RAXissa herkuttelua (se oli edelleenkin kaukana gourmeesta) ja 3D-leffaa (jossa poika eläytyi niin voimakkaasti, että yritti napata olevinaan kohti lentävän nuolen käsiinsä).

Olin viikonlopun jälkeen niin rättipoikki, että saatoin pojan ilomielin sunnuntain aamujunaan. Hauskaa meillä silti oli. Ensi kesänä meininki voi olla vähän eri, kun pojasta on kasvanut jo hielle haiseva varhaisteini. Tai sitten ei. Villi veikkaukseni on, että actionia saisi ainakin olla.



Synttäri- ja joululahjat ovat jo kauan olleet vaatimuslistaltaan pleikkaripelejä. Pelkästään. Tänä vuonna paketoin jotain muuta. Pojan isä vinkkasi, että kummilapseni pitää skeittivaatemerkistä, jota ei heiltä päin saa. Pukki siis antoi jouluna superhienon t-paidan ja synttärilahjaksi lähetin saman merkin pipon. Se oli niin tyylikäs, että taidan ostaa itselleni samanlaisen.

Kyllähän nyt 12- ja 31-vuotiaat voivat käyttää samoja vaatteita. Terveisin dinosaurus.

Haaveissa vainko oot mun

Olemme mieheni kanssa juuri niitä kolmekymppisiä, joiden askelkuviot tietää ennakolta. Pitkä parisuhde ja rinkulat nimettömissä, joskus matkaliput kauas pois tai lähemmäksikin, vakkarityöt ja lopulta kaipaus kokonaan väljemmille vesille. Ei kuitenkaan polttavan kuumille hiekkarannoille hippiletin kera välivuotta pitämään (vaikka kaipaus kaukomaille onkin kova), vaan kiltisti virtuaalinen vuoronumero käteen isomman asunnon etsintää varten. Nykyinen kaksiomme on ollut riittävä jo vajaan neljän vuoden ajan, mutta vanhetessa neliöt tuntuvat samaa tahtia kutistuvan. Kumma juttu.

Ei ole omaa pihaa, puutarhaa tai autotallia (saati autopaikkaa), mutta ei ole kyllä paljoa muutakaan. Haluaisimme edes tarpeeksi ison kylppärin, jotta saman peilin ääreen mahtuisi kaksikin hampaiden pesijää, kovin pahasti tunkematta. Isomman eteisen, jossa voisi pukeutua useampikin perääntymättä olohuoneen puolelle. Siivouskomeron, jonne pystyisi survomaan saisi helposti ja tilavasti imurin ja yhden ämpärin. Tilan, jossa kuivattaa pyykkejä vaikka 24/7. Vierashuoneen yövieraita varten, sen normaalin lattiamajoituksen sijaan. Onhan näitä, toivelistaa aina parvekkeeseen (tilava!) ja saunaan (tilavampi!!) asti. Normisetti.


Erilaisilla kriteereillä saisi kämpän kuin kämpän kantakaupungin ulkopuolelta, mutta Helsingin keskustan läheltä, kohtuuhinnalla? In your dreams. Yli 70 neliön kolmiot (saati 4h+k) kustantavat omakotitalojen verran, yleensä enemmänkin. Putki-/katto-/julkisivuremontti odottaa tietysti heti kulman takana, taloyhtiöllä on kuitenkin suuret velkakirjat ja asunto on aivan varmasti perusteellisen remontin tarpeessa. Tai vastaremontoitu juuri sillä tyylillä, mitä et voi sietää. Ja ylimmän kerroksen sijaan asunto sijaitsee katutasossa. Just näin.

Niin että ihan hyvin me mahdumme vielä olemaan 53-neliöisessäkin. Vaikka seuraavat neljä-viisi vuotta. Onhan meillä kuitenkin ne übermuodikkaat korkeat huoneet, leveät ikkunasyvennykset ja kauniit, lasiruutuiset pariovet. Kun kerrankin kantakaupungissa asutaan, niin mehän ei samperi vieköön pois muuteta!

Terveisin alunperin kaukaa susirajalta kotoisin olevat pohjoiskarjalaiset, jotka ovat edelleenkin ihan fiiliksissään siitä, että kaikki on nykyään niin lähellä! Täällä on hei ihmisiäkin!

(Pitäisikö silti lisätä Oikotien hakuvahtiin muutkin alueet kuin Etelä-Helsinki?)

Kuvat: Remodelista / emmas designblogg / Hometalk / Hanna's Room (kaikki via Pinterest)

Ensimmäinen



Blogi elämästä, haaveista, pikkuasioista. Arjen muistikirja vähän kaikesta. Maailma näyttää joskus harmonisemmalta mustavalkoisten lasien läpi suodatettuna, ilman suurempia kontrasteja.

(Loppuvuosi sen sijaan oli kaunis kylmänhuuruisessa sinivalkoisuudessaan. )