Elämää ja sellaista

Moi tyypit, miten menee? On ollut langoilla vähän hiljaista. Olen miettinyt jaksanko enää kirjoittaa ja jos kirjoitan, niin mitä ja minkä verran. En halua kertoa tyttärestämme kovinkaan yksityiskohtaisesti, mutta toisaalta samalla tuntuu taas hassulta tarinoida mistään muustakaan. Tuo reipas 65-senttinen rakkauspakkaus vie kuitenkin arkeamme eteenpäin niin voimakkaasti, eikä viime aikoina kameraakaan ole tullut enää kaivettua esiin. (Kännykän kuvamuisti sen sijaan on jo aivan täynnä pikkulikan kasvuhistoriaa. Yllätys.)

Toisaalta en ole jaksanut lukea enää juuri muidenkaan blogeja, ilmeisesti eteen on tullut jonkinasteinen overload somekulttuuriin. Yritänkin elvyttää uinumaan karannutta lukuinnostusta kirja- ja lehtipuolelle. Painomustetta puskevat sivut jaksavat onneksi odottaa pitkäänkin, vaikka lukija karkaisikin välillä vaipanvaihtoon tai syöttöpuuhiin.

Meille kuuluu hyvää. Ihan perusarkea, reissuja kotiseudulle Pohjois-Karjalaan ja kaikenlaista pientä. Pikkuneiti täytti viime viikolla jo viisi kuukautta, kasvaa ja kehittyy koko ajan. Uutta asuntoa emme ole vieläkään kovista etsinnöistä huolimatta löytäneet, onneksi emme ole ehtineet laittaa myyntiin vielä nykyistä kotiamme. 53 neliötä ovat varsin tehokäytössä, mutta vielä ei ole tullut ahdasta.

Ehkä tämä blogielämä tästä vielä elpyy, on kuitenkin aina hauskaa selailla päivityksiä taaksepäin ja katsoa menneisyyteen. Sitä odotellessa Instagram päivittyy lähes päivittäin, joskus montakin kertaa.

Mitä teille kuuluu?

Isä on kingi

Olin kuulemma lapsena aikamoinen isän tyttö. Tai poikamainen isän tyttö. Isä laski kanssani stigalla hurjistakin pulkkamäistä, opetti kalastamaan, ajamaan moottorikelkalla ja rakentamaan nuotion. Teki minulle oman puupyssyn, kun oikeaa ei tietenkään voinut lapsena käsiini antaa – pitihän metsästäjällä nyt kuitenkin ase olla. Viimeisimmästä yhteisestä metsästysreissusta ei olekaan aikaa kuin vuosi, mutta ensimmäinen tuli kaiketi tehtyä jo vuoden tai kahden kypsässä iässä, minun keikkuessa kantorepussa isäni selässä.

Hän kannusti myös aina juoksuratojen varsilla ja kilpaladuilla kello kädessä väliaikoja huudellen. Ainakin kerran hiihdimme kilpaa myös samassa sekaviestijoukkueessa. Voitto tuli kotiin, vaikka olinkin joukkueen ainoa alaikäinen (ala-asteikäinen!) ja naispuolinen. Taisin mennä armeijaankin sen takia, koska isäni oli valtion palveluksessa. Isi oli (ja on tietysti edelleenkin) aika kingi tämän tytön elämässä. Kiltti ja rakas mies, jonka sydän on täynnä kultaa.

Mieheni viettää tänään ensimmäistä isänpäiväänsä. Tästä se pikkuhiljaa alkaa, hänen ja tyttäremme yhteisten muistojen kerääminen.

Ihanaa isänpäivää!

33 on hyvä luku

Joinakin vuosina 9. lokakuuta on ollut jo lunta maassa ja tieltään on saanut potkia höttöisiä lumikasoja, joskus taas aurinko on puskenut kirkkaita säteitään ruskan läpi. Yleensä, kuten tänä vuonna, sää on vain tylsän harmaa. Ei juurikaan mitään muistiinpantavaa tai kehuttavaa ulkoilman suhteen.

Mutta ei sillä väliä. Minä taas olen jälleen vuoden vanhempi ja viisaampi, vaikka olo ei kovin viisastuneelta tunnukaan päässähumisevan syysflunssan takia. En ole puhaltanut kakkukynttilöitä enää moneen vuoteen, mutta lähes odotan jo sitä, että tyttäremme saa aikanaan aloittaa omat puhalluksena. Ovathan synttärikemut nyt juhlinnan arvoisia.

Jos pystyisin, kaataisin tänään itselleni kuitenkin lasin viiniä. Tai avaisin edes sen Fresita-pullon, jonka ostin yhtenä kesän kuumimmista päivistä odottamaan jääkaappiin kenties yhtä vieläkin kuumempaa päivää. (Jostain syystä pullo jäi juomatta. En ymmärrä vieläkään että miksi, koska koko hemmetin kesähän oli yhtä tulipalokuumuutta. Tuolla se pullo edelleen jääkaapissa patsastelee.) Mutta koska sain eilen popsittavakseni antibioottikuurin, kippistän uusille vuosirenkailleni vain mielessäni. Ehtiihän tässä juhlia ja tanssia vielä joskus myöhemminkin.

PS. Laitoin kommentteihin päälle sanavahvistuksen. Meni lopullisesti hermo robottiviesteihin, joita tulee päivittäin iso kasa.

Erilainen triplasetti

Vielä yksi kolmoissarja hääpäiväkuvista. Koska joka vuosi kuvamme ottaa eri valokuvaaja, näkökulmat ja samalla kuvien käsittelytavat ovat tietysti erilaisia. Emme anna kuvaajalle oikeastaan juuri toiveita, haluamme saada ainoastaan yhden täsmälleen samanlaisen kuvan joka vuosi. Muuten kuvaajalla on täysin vapaat kädet.

Joka vuosi olemme kuitenkin myös kiivenneet tälle betonimöhkäleelle (tai mikä lie). Jokainen siitä kohdasta otettu kuva on täysin erilainen, kuvaajansa näköinen. Ihania kaikki!

Ruusut muuten kuvastavat hääpäiviemme lukumäärää. Tänä vuonna punaisia ruusuja oli luonnollisesti kaksi.

Joka vuosi olen myös pukenut päälleni hääpäivänämme ylläni olleet kimallekorvikset, leveän rannekorun ja mustat Louboutinit, mutta tänä vuonna kengät saivat jäädä laatikkoonsa. Eivät ne piru vie mahdu vieläkään näihin raskauden levittämiin jalkoihin.

Eka kuva Rimma Photography, toinen Kirsi Hiekkarinne Photography, kolmas Sakari Röyskö

Toinen samanlainen

Toisen hääpäivämme kunniaksi otettiin noin kuukausi sitten uusi hääkuvapotretti. Jännä nähdä, millainen kuvakavalkadi onkaan vaikka kymmenen vuoden päästä?

Uusimmassa kuvassa on mukana luonnollisesti myös tyttäremme, vaikka hän kovin pienenä meinaakin hukkua minun syliini.

Kiitos Rimma tämän vuoden kuvista!

Eka kuva Rimma Photography, toinen Kirsi Hiekkarinne Photography, kolmas Sakari Röyskö

Postikortit Suomen kesästä

Sillä välin kun me kotiuduimme pitkältä lomalta vihreästä Itä-Suomesta Helsingin tummille kaduille, järjestelimme kotimme maalauskaaoksen keskeltä taas asuttavaksi ja suunnittelimme sekä vietimme tyttäremme ristiäisiä, kuumin kesä vuosikymmeniin vaihtui kuin salaa viileään alkusyksyyn. Tai loppukesään, kai elokuun loppua voi edelleen väittää kesäksi, kun ulkona tarkenee kuitenkin ilman sukkia, vaikka kaulassa roikkuu jo yhä useammin kaulaliina.

Blogi on jäänyt vähän unholaan, mutta uinukoon aikansa. Tällä hetkellä tuntuu niin paljon tärkeämmältä pitää tyttöä sylissä ja katsella, kuinka pieni suppusuu nousee nykyään jo hymyyn. Se osaa olla aika uskomaton näky.

Mutta kesä, onneksi tulet taas ensi vuonna!

Kesällä tuli hankittua ruskein napa koskaan, vietettyä lapsen kanssa kuumimmat hetket edes hiukan viileämmissä sisätiloissa ja karattua muutaman kerran järvelle, uistimet veneessä mukana ja bikinit aurinkorasvasta hikoutuen. Karman laki osaa olla ilkeä: en päässyt uimaan koko kesänä erinäisten synnytyksestä johtuneiden tulehdusten takia, mutta taisin kompensoida sitä syömällä litroittain jäätelöä.

Melko tyhjä oli kameran muistikortti. Joskus riittää, että elämän kokee juuri siinä hetkessä, ilman väliin tulevia linssejä.

18.08.12

Tahdomme tänään vielä enemmän kuin kaksi vuotta sitten.

♥

Kuva Sakari Röyskö

Modernisti myöhässä

Kas, äitiyslomalla saa jotain aikaankin. Kuten liittää puhelimeensa vihdoin ja viimein FB-applikaatio sekä klikata itsensä kaikkien muiden jälkijunassa Instagramiin. Sinne on tullut tallennettua hetkiä normiarjesta, tilanteita joita ei välttämättä normaalilla kameralla tulisi koskaan otettua. (Tosin tällä hetkellä elämä on pelkkää mökkeilyä. Paluu perinteiseen arkeen häämöttää jo loppuviikosta.)

Päätin laittaa tilini yksityiseksi, mutta jos kuvavirta kiinnostaa, hyväksyn kyllä seuraamispyynnöt. Tähän mennessä Instan puolella onkin tullut oltua jo aktiivisempi kuin viime aikoina Bloggerissa. Iisimpää.

Meediot yhdessä koossa

Vietimme medianomien kesken toissa lauantaina ensimmäistä luokkakokousta. Kymmenen vuoden tauon jälkeen kukaan ei ollut tietenkään muuttunut. Kaikilla oli samat hauskat jutut, samat hymyt, samat ilmeet ja eleet. Tarinointi tuntui jatkuvan siitä mihin se kymmenen vuotta sitten jäi, aika nostalgista.

Hassua ajatella, että olin vasta lukiosta päässyt lakkipää, kun aloitin kyseisen korkeakoulun. Nuorin ja ainoa 18-vuotias koko porukasta. Suurin osa uusista opiskelijoista oli kahdenkympin toisella puolen, vanhimmat taisivat olla reippaasti yli kolmekymppisiä.

Huvittavaa myös ajatella, miten kouluun tuli haettua: tein ennakkotehtävät leikkaa ja liimaa -yhdistelmällä ihan paperi/sakset-komboa käyttäen. Eipä silloin ollut kotona vielä viimeisintä tekniikkaa sisältävää tietokonetta (saati erilaisia kuvankäsittely- tai vektoriohjelmia), jolla homman olisi voinut tehdä tyylikkäämmin.

Kävelimme parin opettajan kera entisen opinahjomme vanhoilla käytävillä, uusissa luokkahuoneissa, äänittämöissä ja studioissa. Tuijottelimme meidän opiskelijoiden mukaan nimettyjä huoneita ja koneita sekä kuuntelimme ääni- ja kuvapuolen opettajien mietteitä nykyopiskelusta. Oli yllättäen aika haikeaa. Ikävä 2000-luvun alkua.

Sanoinkin kesken illan, että kävisin milloin tahansa uudestaan kyseisen koulun. Ehkä suuntaus oli oikea, kun ala jaksaa edelleenkin kiinnostaa. Tai sitten suurin vaikutus oli ihmisillä – tyypit kun olivat (ja ovat edelleenkin) aivan huippuja. Niin opiskelijat kuin opettajatkin.

Kenkää helteelle

Tuli uudet Birkenstockin popot edellisten tilalle. Vaihdoin sitten samalla mallia ja väriäkin, nainen saa olla onneksi tuuliviiri. Erittäin mukavat ovat, näillä kelpaa talssia (ja vaikka tanssiakin) pitkin pientareita ja asfaltteja, erityisesti kuumia kesäkatuja.

Mitä kuuluu? On hellettä pitänyt. Lakanat ovat aamuisin hikimytyssä ja auki olevista ikkunoista ei tunnu tuulen henkäystäkään.

Perjantaina suuntaamme auton nokan kohti Itä-Suomea, taas vaihteeksi. Mies kävi harjoittelemassa pari viikkoa normaalia työelämää ja jää nyt vielä kahden viikon kesälomalle. Kieltämättä tätä erityispitkää helleaaltoa ottaa vastaan paljon mieluummin mökkimaisemissa kuin kuumuutta hohkavassa kivikaupungissa. Pienen vauvan kanssa elo +30 asteen tropiikkia muistuttavassa ilmastossa ei ole kovinkaan nautinnollista, vaikka itse normaalisti pidänkin kuumista lämpötiloista. Puhumattakaan siitä, ettei kroppani ole edelleenkään toipunut täysin synnytyksestä, joten uimaan en ole päässyt vieläkään erinäisten tulehdusten takia. Saati urheilemaan.

Heinäkuu osaa olla varsinainen mätäkuu.

Tik tak

Kun vauva tulee taloon, muuttuu aika moni asia. Välillä unohtaa syödä, joskus vessassa käyntikin olisi aika kova juttu. Niinä muutamina hetkinä, jolloin tyttö nukkuu pidempään, aikaansa haluaa käyttää myös muualla kuin netissä. Kuten kaupungilla vaunuilemassa tai sohvalla torkkumassa.

Vauva-arki on melko lailla sitä mitä etukäteen ajattelikin – univelkaa, hätäisiä ruokailuja ja vauvan tarpeisiin vastaamista. Mutta myös pakahduttavaa fiilistä siitä, että tuo syliin käpertynyt rakkauspakkauspötkylä, joka pitää tiukasti kiinni maidontuoksuisesta paidastani, on meidän ikioma.

Tyttö on huomenna jo viisiviikkoinen. Jokohan olisi korkea aika aloittaa edes vauvakirjan täyttäminen?

Kuva Alice Pittacolo, kuvassa tyttö viikon ikäisenä

Miniloma paratiisisaarella

Vaarilla on saari, se oma saari on. 

No meillä ei ole minkäänlaista saarta, mutta onneksi Suomen järvissä riittää yleisiä alueita, joihin voi rantautua silloin kun huvittaa. Tuoreet vanhemmat repäisivät ja lähtivät eilen järvelle ja tutulle pikkuparatiisisaarelle pariksi tuntia. Kaksin, ensimmäistä kertaa tytön syntymän jälkeen.

Soitin puolen tunnin päästä rantautumisesta lapsenvahdiksi jääneelle äidilleni, kuinka siellä maissa menee. Enkä rentoutunut oikeastaan ollenkaan koko parituntisen poissaolon aikana. Kas, tämäkin taso on jo saavutettu, että irtiotto tytöstä saa aikaan huonon omatunnon ja huolen. Aivan kuin mummi ei muka pärjäisi – tai tyttö ilman meitä.

On muuten aika hienot kesäsäät. Ei voi valittaa.

Kollaritytöt

Tämä perhe karkasi Helsingistä maalle, vaihtoi farkut harmaisiin collegehousuihin ja tuli tervehtimään innokkaita isovanhempia. Tytöllä on ollut sylejä mistä valita, pieni pää on pyörinyt hämmästyksissään uusista kasvoista toisiin.

On uskomatonta, kuinka pitkään omaa lastaan voi vaan tuijotella. Tämän unisia ilmeitä, raollaan olevaa pientä suuta ja nyrkkiin puristuneita pieniä sormia. Aika kliseistä, mutta elämä on tällä hetkellä laiffia. Etenkin nyt, kun tyttö syö, nukkuu ja suolisto toimii (ei pidä koskaan kyseenalaistaa tätä pyhää kolminaisuutta). Ja itsekin saa välillä torkuttua jopa neljän tunnin yöunet.

Neiti täytti tänään kolme viikkoa. Kohtahan se menee jo kouluun.

Itkuvirsiä ja kauniita kukkia

Koti on täyttynyt kukkien tuoksusta. Valkoisen, vaaleanpunaisen ja vihreän eri sävyistä. Aina uuden kukkakimpun ja onnitteluvärssyn myötä parun lähes suoraa huutoa. Olen ennenkin ollut herkkä, mutta vauvan syntymisen myötä tunneskaala on avautunut aivan uusiin itkusfääreihin, herrajestas.

Nytpä tiedän, mitä äitiyshormonit tarkoittavat. Aikamoista ripsivärien valumista.

Hiekkaa varpaissa

Jos kännykän kamerasta ei löydy viimeisten päivien aikana kuvia muualta kuin hiekkarannoilta, on turha kai sanoakaan mitä hellepäivien aikana tuli tehtyä. Olo on kuin ulkomailla käyneenä, mutta kerrankin tein kuten monikin on jo (lääkäreitä myöten) käskenyt: lepäsin.On kai se ja sama, lepuuttaako silmiään meren äärellä ja varpaat syvällä hiekassa vai kotona sohvan syvyyksissä. Lopputulos eli rento fiilis on kuitenkin tärkein.

Ihme kyllä, turvotus ei helteistä huolimatta pahentunut (tai toisin sanoen, se ei kai voi enää tästä pahentuakaan). Mahakaan ei ole tehnyt olosta tukalaa, vaikka viimeisiä viikkoja toivottavasti jo viedään. Ainoastaan kylkikaaret kokevat välillä kovia, kun minityyppi jyllää itseään jo varsin ahtaassa tilassa uusiin asentoihin. Olo on oikein hyvä, toivottavasti loppuun asti.

Ruutujen takaa

Kuluneen viikon aikana on tullut tehtyä muutamia huomioita:

• Jos aurinko kuumottaa, mene nyt hemmetissä ulos. Töitä voi tehdä illallakin, läppäri sylissä, väriviuhkat vieressä ja rusketus naamarissa.
• Hellepäivinä maximekko on kaikkien naisten pakollinen varuste. Keksin sen vasta tänä kesänä, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
• Jätski päivässä pitää tasapainon salaatti- ja kasvisruokapitoisen ruokaympyrän sisällä. Tai ehkä kaksikin...
• Lastenvaunut voivat aivan hyvin seistä vaikka keskellä olohuonetta. Kirjahyllyn viereen voi varastoida vallan mainiosti myös vauvan kylpyammeen, turvakaukalon, telakan ja muutaman muunkin "tää ei mahdu minnekään" -tavaran.
• Vauvan syke voi heilua kymmenen sekunnin sisällä 120–180 lyönnin välillä. Huomattu on, kun on istuttu jälleen käyrillä.

Ympärillä pelkkää sinistä

Kun säätiedotus lupaa viimein kesäviikonloppua, tietää mistä meidät löytää. Sandaalit kainalossa, arskat silmillä ja kevyemmässä vaatetuksessa auringolle alttiina.

Visiitti Itä-Suomeen oli todennäköisesti viimeinen tällä kokoonpanolla. Ensi kerralla matkassa on myös rakas kolmas pyörä.