Neidin tahtiin

Elän nykyään kännykkä käteen liimautuneena. On helpompaa heittää aivot narikkaan ja selailla muiden tarinoita kuin avata kone ja miettiä itse kirjainten peräkkäin asettelua. Se on tämä vauva-arki ja sitä rataa. Mutta vaikka tämä ei vauvablogi olekaan, on vauva arjessamme nyt kuitenkin se päätähti.

Tyttö on jo 2,5-kuinen. Pitkä ja hoikka, nirso ruoan suhteen ja yöt hyvin nukkuva pikkuneiti. Neuvolan painokontrollissa juostaan harva se viikko, tyttö kun ei mene mittojensa kanssa täysin sitä kultaista keskikäyrää. Sillä ei tunnu olevan mitään merkitystä, että itsekin olin lapsena kovin hoikka ja paino kulki aina miinuskäyrillä. Mitäpä sitä geenejä miettimään.

Elämä on yllättävän "normaalia". Olen päivät kaupungilla tytön kanssa tai ihan vaan neljän seinän sisällä ja lähimaastoissa vaunutellen. Olen pystynyt syömään viime aikoina ruoan jo ihan lämpimänäkin, eikä enää ole kiire juosta vessaan sillä samalla sekunnilla kun vauva nukahtaa. Kotiaskareitakin voi tehdä rauhassa. Neiti osaa olla jo sosiaalinen, valveillaoloaikana voi hakata vaikka sitterin lelukaarta tai leikkiä vanhempien sylissä tuijotuskisaa.



On ollut yllätys, millaisen vastaanoton pieni vauva saa kaupungilla liikkuessamme. Huomio on suurinpiirtein sama kuin koiranpennuilla. Varsinkin vanhemmat naiset kääntyvät katsomaan perään ja osa tulee suoraan juttelemaankin. Onpa muutama halunnut pitää tyttöä sylissäänkin ja ihastella pientä elämää. Alan ymmärtää kroonisia vauvakuumeilijoita.

Tyttö on oppinut viime aikoina nukkumaan (ja nukahtamaan yksin!) pinnasängyssä. Uni iskee viimeistään yhdeksän jälkeen illalla, jolloin vien hänet viimeisen syötön jälkeen sänkyyn, annan pusun poskelle, sanon hyvää yötä ja sammutan valot. Kymmenessä minuutissa makuuhuoneesta kuuluu enää vain pientä unituhinaa. Helppoa nukuttamista ja iltaisin jäävää omaa aikaa osaa arvostaa aivan uudella tavalla, alku kun ei ollut yhtä iisiä. Ensimmäisten viikkojen zombie-olotilaa ei todellakaan ole ikävä, kun et enää tiennyt oletko tulossa jostakin vai menossa jonnekin.

Sen sijaan ikävöin tytön alkuaikojen sikiömäistä uniasentoa, pientä kääröä rinnalla, joka tarrautui kiinni tiukan magneetin tavoin. Milloin hän oppi kannattelemaan niskaa, hymyilemään kieli keskellä suuta ja silmät ilkikurisessa virneessä äidin huonoille vitseille ja hörisemään leikkikaaren leluille?

Juu, vauvakirjaa ei ole vieläkään tullut täytettyä.

3 kommenttia: