Bang bang baby shot me down

Jos uutta kotia on etsinyt jo yli kaksi vuotta, mistä kaikesta olisi ollut valmis luopumaan, kun vihdoin uskoi kohtaavansa sen täydellisen? Kun sehän ei tietenkään olisi ollut täydellinen. Asunto oli pieni, vilkkaan tien varrella, taloyhtiössä ei ollut hissiä ja valo ei varsinaisesti tuntunut siellä juurikaan asuvan. Kaukana täydellisestä. Sen tähden en varsinaisesti kiljunut ilosta, kun asunnon ensimmäisen kerran bongasin. Mutta sitten katsoin (huonoja) kuvia ja (omituista) pohjaa uudestaan. Ja uudestaan, uudestaan, uudestaan.

Asunto sijaitsi jugendtalossa, tarkoittaen korkeita huoneita, leveitä ikkunalautoja ja paksuja seiniä (ja kyynisempi lisää, että myös helvetin pientä vessaa ja outoja, tilaa vieviä kulmasyvennyksiä, jep). Siinä oli kolme makuuhuonetta ja pieni parveke, mikä on luksusta kantakaupungin alueella. Kaiken lisäksi huoneisto oli kokonaan sisäpihan rakennuksessa, toisin sanoen synonyymi sanoille "hiljaisuus" ja "rauhallisuus", vaikka talon toisella puolen olisikin kulkenut suhteellisen äänekäs liikenne. Mikä tärkeintä, asunnosta olisi voinut muokata täysin meidän näköisemme. Totaalirempalla. Kokovalkoiseksi mustan ja puun vivahteilla.



Viime aikoina vastaan on tullut entistä enemmän potentiaalisempia asuntoja, mutta yksi toisensa jälkeen ehdokkaat on ammuttu alas milloin milläkin syyllä. Turha sanoakaan, että siinä vaiheessa on toki jo ehtinyt suunnitella kiikarissa olevaan asuntoon lähes kokonaisen remontinkin. Bang bang vain, kun haaveet tippuvatkin korkeuksista maanpinnalle. Osittain syynä on ollut myös sen Oikean Tunteen puuttuminen. Asunnot eivät ole tuntuneet kodilta. Eivät meidän kodiltamme, vaan jonkun toisen.

Tällä kertaa ehdin suunnitella remonttia mielessäni jo pidemmälle. Mietin seinien ja lattioiden värisävyt, wc-tilojen kaakeloinnit ja keittiön kaapit. Muokkasin pohjapiirrosta neljään kertaan (siirsin seiniä, vaihdoin keittiön paikkaa, lisäsin toisen eteisen tilalle uuden kylppärin) ja kerroimme asunnosta lähestulkoon kaikille, jotka vain välittivät kuunnella. Se todellakin aiheutti kipinän. Jouduimme odottamaan näyttöön pääsemistä lähes viikon, koska väliin tunki pääsiäinen ja meidän Itä-Suomen reissumme. Mietin joka päivä, kuinka haaveet kuitenkin kaatuvat taas kuin heikosti kyhätty korttitalo. Asunto on aivan varmasti liian pieni, liian pimeä, liian jotain. Niinhän se on aina. Silti selasin sisustuslehtiä lähes maanisesti, imin ideoita vanhojen kuormaksi. Kun oli vähän sellainen tunne.


Näytössä ensimmäinen huomiomme asunnosta oli eteisen valtavan korkea tila. Hei, eihän tämä eteinen olekaan niin pieni kuin pohjakuva antoi ymmärtää. Eikä olohuone! Jumankauta, makkaritkaan eivät ole kääpiökoppeja vaan niihin mahtuu jopa ihminen sisälle! Okei, parveke on pieni mutta se tiedettiin. Mutta wau, en tiennyt että noin pientä ja hassunmallista kylppäriä voi olla olemassakaan... Siivouskomeroa ei näkynyt mailla eikä halmeilla, pesukonekin oli isketty keittiön kupeeseen, kun ei muualle mahtunut.

Silti. Kaikista puutteistaan huolimatta silmämme syttyivät. Tämä tuntui kodilta, juuri tällaista me olimmekin ilmeisesti etsineet, kaikkien omakotitalojen, paritalojen ja rivarien jälkeen. Emme todellakaan saisi avaraa tilaa tuplaneliöillään tai valoa tulvivaa asuntoa. Emme omaa pihaa ja grillibileitä. Emme saunaa. Ei edes sitä siivouskomeroa. Mutta saisimme tämän fiiliksen, joka ei ollut tullut vielä kertaakaan vastaan niissä muissa asunnoissa, joista löytyi sauna, tilaa lähes suurperheelle ja parikin parveketta. Saisimme kuitenkin edelleen asua kantakaupungissa, tutuilla alueilla, meren ja puistojen läheisyydessä. (Lapsiperheiden ympäröimänä, koska he olivat ilmeisesti vallanneet koko taloyhtiön eläkeläisten lisäksi.) Ei tarvitsisikaan heittää hyvästejä helpoille liikenneyhteyksille ja nopeille kaupunkipyrähdyksille. Kauemmaksi ehtisi muuttaa myöhemminkin. Meidän kotimme olisi vielä edelleenkin siellä, missä sydän on.



Sen oikean fiiliksen ja realismin välillä oli huolella mietitty ja väännetty tarjouspyyntö (konsultoiden muutamaa eri kiinteistönvälittäjää ja muita asuntojen hinnoista paremmin perillä olevia), joka ammuttiin alas aika tehokkaasti jo valmiiksi ylihinnoitellusta asunnosta. Joku muu pariskunta tai perhe sen sijaan oli valmis maksamaan uudesta jugendkodistaan järjettömän kalliin neliöhinnan, joten meikäläiset jäivät nuolemaan näppejään. Budjetti osaa olla aika lannistava sana.

Bang bang. Etsintä jatkuu taas, jo kolmatta vuotta.

Aina voisi tietysti lotota.

(Kuvat nykyisestä kodistamme. Joka ei sitten tulekaan vielä myyntiin.)

10 kommenttia:

  1. Oivoi, mä tätä postausta lukiessani kokoajan ootin et millon pamahtaa se ilouutinen ja muuttoaikataulu esiin! Ja sitten kävikin noin :/ Mahtaa olla turhauttavaa.. Mut eikö se oma, ihana koti sieltä vielä vastaan tule.. Vaikka ei varmaan paljon lohduta tässä vaiheessa enää se kulunut sanonta "hyvää kannattaa aina odottaa"...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On tässä odotettukin, luulisi kohta jo löytyvän... No mutta leuka rintaan ja kohti uusia tuulia :)

      Poista
  2. Toi fiilis, että joku asunto tuntuu kodilta on niin totta! Ja se tunne tulee kyllä heti kun sen oikean löytää.
    Tosi skeida mäihä kyllä mutta joku tarkoitus tuolla on. Usko vaan, asioilla on tapana järjestyä!
    Tsemppiä etsintään. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ollaan huomattu tämän uuden kodin etsintäprosessin aikana, että fiilis on juuri se, joka merkitsee kaikista eniten. Kävimme sunnuntaina katsomassa lähistöltä yhtä toistakin asuntoa, joka olisi ollut upean valoisa, kymmenen neliötä isompikin kuin tämä meidän haluamamme jugendkoti, mutta silti se vaan ei sytyttänyt. Kyllä näitä koteja vaan fiiliksen perusteella ostetaan, onhan siellä tarkoitus viihtyä vuosikausia.

      Poista
  3. Auts! Itse alalla työskentelevänä tiedän, että joillekin se koti vain kolahtaa isosti, ja sitten tarjouksia tehdään ja haipakkaan. Sitten käy näin. Harmi juttu, mutta toivottavasti teille lyötyy se oikea koti jostain. Ehdin jo pidättää hengitystä tätä tekstiä lukiessani, että olisitte löytäneet täydellisen vaihtoehdon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olihan se lähes täydellinen, hintapyyntö ja meidän antamamme tarjous eivät vain nyt ihan kohdanneet :) Mutta jotain asunnon hinnasta kertoo ehkä sekin, että se oli myynnissä kuitenkin jonkin aikaa eli ei todellakaan mennyt heti. Saatiin mekin arpoa remppakustannuksia tovin...

      Poista
  4. Voihan hanuri. En osaa yhtään ajatella, miltä tuntuisi etsiä uutta kotia jo kolmatta vuotta, omat kämpät kun ostettu (ja siis onneksi tarjoukset hyväksytty) aina tuolla enemmän extempore-tyylillä, vaikkei toinen edes olisi koko asuntoa nähnyt :D (näin siis ekan kämpän kohdalla).

    Minäkin siis liityn näihin kannustajiin, kyllä sen oikean kodin vaan jossain vaiheessa on pakko teidänkin kohdalle sattua :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meidän nykyinen asunto löytyi parissa kuukaudessa, joten siinä mielessä nämä reippaat kaksi vuotta tuntuu jo aika ikuisuudelta. Mutta kantakaupungin suuret (tai siis 4h+k) ja kohtuuhintaiset asunnot ovat niin haluttuja, että osa ei ehdi tulla koskaan edes näyttöihin asti. Pitänee viskellä verkkoja vähän useamman kiinteistönvälittäjän suuntaan.

      Poista
  5. Mäkin luin tuota tekstiä into pinkeenä, että nyt koti on löytynyt - hitto vie ylihinnoitelluille neliöille!! Toivottavasti oma koti löytyy pian!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se sieltä vielä joskus vastaan tulee :)

      Poista