Yhdeksän kuukautta – ja vähän päälle

Lokakuussa
täytin 32. Seuraavana aamuna vastaostettuun raskaustestiin piirtyi kaksi kaivattua, punaista viivaa, jotka kertoivat erilaisesta tulevaisuudesta. Halasimme mieheni kanssa, otimme uutisen vastaan iloisen tyynesti. Naputtelin kuvaviestin ystävälleni: "Sitä tietää taas, mitä pelkää seuraavat päivät ja viikot". Tein myöhemmin toisenkin testin. Ja kolmannen. Olin kuitenkin täysin oireeton, joten epäilin koko jutun olevan vain suuri, huonosti kerrottu vitsi. Joitakin viikkoja myöhemmin varhaisultran (rv 6+4) mustavalkoisella näytöllä vilkkui tuskin havaittava sydän pienessä, huojuvan tummassa heinänkorressa. Pieni kivi tipahti sydämeltä, suupielet kaartuivat ylöspäin.

Teneriffan lomallamme jouduin jättämään sukelluksen ja surffauksen väliin, mutta menihän se aika snorklatessakin ja muita valokuvatessa. Päivät matelivat, aika tuntui lähes pysähtyneen. Naamani heräsi teini-iän aikaiseen kukoistukseen puskien finnejä erityisesti poskiin. Pinnani oli todella lyhyt, kiihdyin sekunneissa nollasta sataan. Raivostuin kaikesta kaikille. Ihanat hormonit.

Marraskuussa 
vietin lähes kaiken vapaa-aikani sohvan syvyyksissä. Väsytti vain, nukuin vain. Ai mikä sosiaalinen elämä? Palelin kuin horkassa. Pahoinvointi tuli myös kylään (rv 8). Yökkäilin kävellessä, yökkäilin kun mies teki ruokaa, yökkäilin lähes joka paikassa. En voinut sietää lihan tai minkään paistetun ruoan hajua, suklaakin oksetti. Urheilua ei voinut kuvitellakaan. Halasin pönttöä kymmenkunta kertaa ja laihduin, mutta pystyin kuitenkin käymään töissä. Kun pahoinvointi hetkeksi lakkasi ja olo oli täysin normaali, olin varma että koko homma oli sitten siinä, pieni sydän oli lakannut pumppaamasta verta. Pari viikkoa myöhemmin puhuin taas norjaa lähes kiitollisena. 

Oli ensimmäinen neuvola, josta saimme paljon papereita ja esitteitä. Seuraava aika varattiin ikuisuuden päähän. Sain äitiyslomalla olevalta työkaveriltani lainaan kotidopplerin, jolla löysin sikiön sykkeen jo heti ensimmäisenä kokeiluiltana, hartaan etsimisen jälkeen (rv 10+6). Pikajunamainen jumputus kuulosti lähes uutiselta.


Joulukuussa 
oli odotettu niskapoimu-ultra Naistenklinikalla (rv 12+1). Jännitti. Isopäinen ja ilmeisesti juuri nukkumasta herätetty minityyppi siellä kohdussa venytteli jäseniään ja käänsi meille välillä mielenosoituksellisesti selkäänsä. Saimme puhtaat paperit niskaturvotuksesta ja veriseulasta. Kävin pakollisessa ensimmäisessä sokerirasituksessa varhain (rv 13+2), koska äidilläni on diabetes. Arvot olivat hyvät. Pahoinvointi loppui sopivasti joulun alla (rv 15), pystyin vihdoin syömään myös muutakin kuin salaattia, hedelmiä ja kasvisruokaa. Suklaa ei tosin maistunut vieläkään. Linea nigra ilmestyi napaan asti ja olin aivan varma, että lapsemme olisi poika.

Tammikuussa 
painoni alkoi pikkuhiljaa nousta ja maha kasvaa. En halunnut kertoa raskaudesta vielä töissä, joten parissa viikossa vaatevalikoimani kutistui muutamaan, mahan piilottavaan löysään neuleeseen. Housut mahtuivat jalkaani edelleen normaalisti, nappia piti tosin pitää jo auki. Päänsärky vaivasi ja kolmisen vuotta sitten murtunut häntäluu alkoi taas kipuilla istuessani. Tunsin ensimmäiset kuplapotkut (rv 16+6): hassu tunne, kohdussa tosiaan joku jo kommunikoi.

Pystyin aloittamaan jälleen urheilun, väsymys ja pahoinvointi olivat onneksi menneisyyttä. Ostin salikortin (itse asiassa kaksikin), koska thainyrkkeily ei ollut enää se fiksuin valinta tässä vaiheessa. Jano liikuntaendorfiinin huumaamaan elämään oli taas kova. Olo oli kuin ei-raskaana olevalla, ainoastaan pieni pötsi tiukoissa treenivaatteissa kertoi toista tarinaa.


Raskauden virallinen puoliväli
Oli toinen neuvola ja rakenneultra (rv 20+1). Menimme Kätilöopistolle rauhallisin mielin, mutta ultraava kätilö antoikin aihetta huoleen: sikiön pään mitat eivät vastanneet viikkoja vaan olivat sen verran paljon muusta kehityksestä jäljessä, että jouduimme Naistenklinikalle sikiötutkimuksiin. Elämä olikin yhdessä hetkessä säikähdystä ja kimaltavia kyyneliä silmäkulmissa. Perusteellisessa uusintaultrassa ja -mittauksissa lääkäri kuitenkin päästi meidät suurimmasta piinasta: sikiö menikin ilmeisesti vain samaa kasvukäyrää äitinsä kanssa, joka on myös kovin pienipäinen oman isänsä ja siskonsa tavoin (päänympärys 52,5 cm). Lapsivesipunktiolle ei nähty tarvetta, mutta saimme kontrolliultra-ajan maaliskuun lopulle. Rakenneultraus paljasti myös tulevan lapsemme sukupuolen. Tai antoi ainakin arvauksen.

Helmikuussa
makea maistui taas neljän kuukauden tauon jälkeen, liikaakin. Naama oli kuiva, näppyläinen ja rakeinen kuin korppujauho, mikään määrä kasvorasvaa ei tuntunut tasoittavan sitä Saharan autiomaata. Joka paikassa toitotettavaa raskausajan kuuluisaa hehkua ei näkynyt ainakaan tässä osoitteessa, ellei punaisena helottavaa raastinrautanaamaa halunnut uskoa hehkeäksi.

Oli odottavien äitien fysioterapiakerta ja ensimmäinen perhevalmennus (rv 21+0). Kerroin raskaudesta esimiehelleni ja kaivoin vaatekaapistani esiin vihdoin myös tyköistuvimpia paitoja. Minityypin potkut vahvistuivat ja tulivat jo huomattavasti useammin. Ympärillämme raskaana olevat ystävät kertoivat kaikista vauvan vaatteista ja tarvikkeista mitä he olivat jo ostaneet ja mitä meidänkin pitäisi hankkia. Jätimme vielä ostamatta, yhtäkään hankintaa ei tehty. Oli kolmas neuvola, jossa huomattiin hemoglobiinini olevan vain 108. Matalat veriarvot ja tuplamääräisten töiden tekeminen ajoivat kropan totaaliväsymystilaan. Sain ohjeet rautakuurille. Kävin myös toisessa sokerirasituksessa (rv 24+2), ja arvot olivat onneksi taas alle raja-arvojen. Haalea linea nigra ilmestyi navasta ylöspäin, navan alapuolella oleva viiva sen sijaan oli vahvistunut entisestään.


Maaliskuussa 
muita housuja löysemmät boyfriend-malliset farkkuni mahtuivat hämmästyksekseni vielä kiinni, nappi kietoutui napinläveen ilman ylimääräistä kireyttä. Pystyin myös urheilemaan normaalisti, vaikka kohdun paine alkoi jo tuntua hieman rakossa. Aloin tuntea sikiön liikkeitä jo selkeästi enemmänkin, kohdussa tuntui olevan toisinaan päällä lähes jatkuva möyriminen ja hipsuttelu. Lissabonin lennoilla jalat saavuttivat ennätysmäisen turvotuksen, joka onneksi haihtui sitä mukaa, kun pääsi taas kävelemään maan pinnalle. Jaksoin tarpoa Lissabonin katuja tuntikausia, vielä ei maha hidastanut tahtia.

Oli raskauden ensimmäinen neuvolalääkäri (rv 27+2) ja odotettu kontrolliultra Kätilöopistolla (rv 27+6), jossa todettiin sikiön olevan keskimääräistä pienempi, mutta kasvavan kuitenkin tasaisesti omalla kasvukäyrällään. Saimme uuden kontrolliultra-ajan parin viikon päähän, jossa varmistettaisiin, että kasvukäyrä ei notkahtaisi. Sikiö oli edelleen perätilassa, kuten kaikissa aiemmissakin ultrauksissa, potkut tuntuivat lähinnä nivusissa. Ostin ensimmäiset, nukenkokoiset vauvanvaatteet. Painon nopea nousu aiheutti ilmeisesti sen, että jalkapohjia alkoi pakottaa todella paljon, pitkään paikallaan seisominen teki kipeää.

Huhtikuussa 
saimme itseämme vihdoin niskasta kiinni ja aloitimme vauvatavaroiden hankinnat. Hankimme myös syntymättömän lapsen vakuutuksen. Vatsa tuntui kasvavan silmissä, pienestä pötsistä oli tullut hetkessä selkeä vauvamaha. Turvotus ilmestyi myös kestovieraaksi. Minityyppi tuntui tulevan välillä jo kyljestä tai navasta ulos, meno oli iltaisin lähes formulaluokkaa.

Oli viimeiset perhevalmennukset ja kontrolliultra (rv 30+0). Sikiö oli kasvanut normaalisti omalla kasvukäyrällään, vaikka pään koko oli edelleen käyrien mukaan hivenen pieni. Painoveikkaus oli jo lähes puolitoista kiloa ja minityyppi näytti vihdoin olevan kohdussa pää alaspäin. Neljännessä neuvolassa (rv 30+6) annettiin lähete jo peräti kolmanteen sokerirasitukseen. Rasituksen tulokset olivat kuitenkin tällä kertaa yllättäen yli raja-arvojen, joten jouduin sokeriseurantaan.


Toukokuussa 
alkoi äitiysloma – päätyöstäni. Jatkoin kuitenkin vielä lähes neljä viikkoa toiminimeni hommia, sillä halusin saada keskeneräiset projektit kunnialla päätökseen ennen vauvan syntymää. Turvotus yltyi massiiviseksi, ja jouduinkin ensimmäisenä äitiyslomapäivänäni Kätilöopistolle tarkkailuun raskausmyrkytysepäilyn takia (rv 34+6). Turvotuksen takia kihlasormukseni jouduttiin myös leikkaamaan nimettömästäni irti, mikään muu keino ei enää auttanut. Toukokuussa oli myös toinen ja viimeinen neuvolalääkäri, jossa kaikki vaikutti olevan kunnossa.

Kätilöopiston synnytysvalmennuksessa tutustuimme pääpiirteissään synnytyksen kulkuun ja itse sairaalaan. Kävin raskausajan diabetekseni takia myös pakollisella vierailulla diabeteskätilön luona, joka oli tyytyväinen mitattuihin, mataliin sokeriarvoihini. Sain ajan varmuuden vuoksi ultraan, jossa tarkastettiin sikiön koko. "Sokerivauvamme" kasvoi kuitenkin edelleen pienipäisenä mutta normaalipainoisena. Painoarvio raskausviikolla 36+2 oli 2903 grammaa, laskettuna aikana noin 3,6 kiloa. Sikiö oli sekä lääkärin että kätilön mukaan jo laskeutunut lantioon sekä kiinnittynyt. Turvotukseni huolestutti neuvolan terveydenhoitajaa, joten hän lisäsi loppuraskauden kalenteriini vielä yhden ylimääräisen neuvola-ajan. Saimme Hollannista tilatut vauvatavarat, ja kasasimme vaunut valmiiksi. Oloni oli edelleen hyvä, sain nukuttua yöni hyvin ja mihinkään ei sattunut. Ainoastaan viikkotolkulla tukossa ollut nenä ilman flunssaa alkoi ottaa päähän jo todella paljon.

Kesäkuussa
päivän pituiset kaupunkikävelyt alkoivat tuntua jo väsyttäviltä. Kroppa ei enää oikein jaksanut entiseen duracell-tahtiin, odotus alkoi olla finaalissaan. Kasasimme vihdoin pinnasängyn, veimme autoon turvakaukalon telakan ja pakkasin osittain sairaalakassin. Minut kutsuttiin Kaksplussan Odottajat-juttuun ja kävin mahani sekä erittäin turvonneen ruhoni kanssa studiolla kuvauksissa (rv 38+1). Jouduin turvotuksen ja kohonneiden verenpaineiden takia vierailemaan äitiyspoliklinikalla jälleen kerran sydänkäyrillä, jossa tarkistettiin ettei myrkytysepäily olisi muuttunut oikeaksi myrkytykseksi. Samalla minityyppi ultrattiin ja tulokseksi saatiin keskikäyrän vauva, painoarvio oli 3199 g (rv 38+6). Oma painoni oli noussut sen sijaan koko raskauden aikana jo 18 kiloa.

Tuli laskettu aika, 17.6. Oloni oli edelleen mainio, en ollut kokenut yhtäkään supistusta tai mitään muitakaan kipuja. Lääkärien epäilysten vastaisesti minityyppi päättikin viihtyä yksiössään yli lasketun ajan. Iltaisin minillä oli kunnon jumppakerho päällä, meno ei tuntunut todellakaan rauhoittuvan loppuajasta, pikemminkin se vain kiihtyi.

Miehen syntymäpäivän iltana, 18.6. tunsin pari kertaa mahani kovettuvan. Naureskelin, että tuskin tämäkään nyt mitään vielä ennakoi. Kuutisen tuntia synttäri-illallisen päättymisen jälkeen synnytys kuitenkin käynnistyi yöllä kolmen aikoihin (rv 40+2). 10 tunnin kovenevien supistusten jälkeen, 19.6. klo 14.16 rakas, pieni (ja normaalipäinen) tyttäremme syntyi Helsingin synnytyssairaaloiden sulkujen takia Hyvinkään sairaalassa imukupilla avustettuna, pelkän ilokaasun voimin.

Kuvat DMK Photography, kiitos ihana Domi! (kuvat otettu rv 34)

22 kommenttia:

  1. Onnittelut - melkein sai iskän kanssa saman syntymäpäivän. :D

    VastaaPoista
  2. Oiiiih, onnea! <3 <3
    En melkein malttanut lukea loppuun kurkkaamatta että millaisen päätöksen tarina sai :)

    VastaaPoista
  3. Iiiik, pieni prinsessa!!!!! Voi kuinka ihana postaus, aivan älyttömän paljon onnea koko perheelle!!!! <3 <3 <3

    VastaaPoista
  4. Ihana postaus! Jotenkin huokuu sellainen seesteisyys vaikka kaikennäköistähän teidän raskauteen on mahtunut. Enpä ole muuten tainnut edes ehtiä onnitella tuoreita vanhempia. Hurjasti onnea <3

    VastaaPoista
  5. Pelkän ilokaasun!? Hui ja vau! :D

    VastaaPoista
  6. Muuta ei sanotuksi saa <3 <3 <3 !!!

    VastaaPoista
  7. Kivan jutun kirjoitit. Tää on hyvä muisto niin sulle, kuin lapsellekin sitten myöhemmin. Muistat vaan tulostaa talteen kun tästä internetsistä ei koskaan tiedä :)

    VastaaPoista
  8. Tosi kiva postaus! Hauskaa, miten tarina menee sun synttäristä miehesi synttäriin :)

    VastaaPoista