Postikortit Suomen kesästä

Sillä välin kun me kotiuduimme pitkältä lomalta vihreästä Itä-Suomesta Helsingin tummille kaduille, järjestelimme kotimme maalauskaaoksen keskeltä taas asuttavaksi ja suunnittelimme sekä vietimme tyttäremme ristiäisiä, kuumin kesä vuosikymmeniin vaihtui kuin salaa viileään alkusyksyyn. Tai loppukesään, kai elokuun loppua voi edelleen väittää kesäksi, kun ulkona tarkenee kuitenkin ilman sukkia, vaikka kaulassa roikkuu jo yhä useammin kaulaliina.

Blogi on jäänyt vähän unholaan, mutta uinukoon aikansa. Tällä hetkellä tuntuu niin paljon tärkeämmältä pitää tyttöä sylissä ja katsella, kuinka pieni suppusuu nousee nykyään jo hymyyn. Se osaa olla aika uskomaton näky.

Mutta kesä, onneksi tulet taas ensi vuonna!

Kesällä tuli hankittua ruskein napa koskaan, vietettyä lapsen kanssa kuumimmat hetket edes hiukan viileämmissä sisätiloissa ja karattua muutaman kerran järvelle, uistimet veneessä mukana ja bikinit aurinkorasvasta hikoutuen. Karman laki osaa olla ilkeä: en päässyt uimaan koko kesänä erinäisten synnytyksestä johtuneiden tulehdusten takia, mutta taisin kompensoida sitä syömällä litroittain jäätelöä.

Melko tyhjä oli kameran muistikortti. Joskus riittää, että elämän kokee juuri siinä hetkessä, ilman väliin tulevia linssejä.

Modernisti myöhässä

Kas, äitiyslomalla saa jotain aikaankin. Kuten liittää puhelimeensa vihdoin ja viimein FB-applikaatio sekä klikata itsensä kaikkien muiden jälkijunassa Instagramiin. Sinne on tullut tallennettua hetkiä normiarjesta, tilanteita joita ei välttämättä normaalilla kameralla tulisi koskaan otettua. (Tosin tällä hetkellä elämä on pelkkää mökkeilyä. Paluu perinteiseen arkeen häämöttää jo loppuviikosta.)

Päätin laittaa tilini yksityiseksi, mutta jos kuvavirta kiinnostaa, hyväksyn kyllä seuraamispyynnöt. Tähän mennessä Instan puolella onkin tullut oltua jo aktiivisempi kuin viime aikoina Bloggerissa. Iisimpää.

Meediot yhdessä koossa

Vietimme medianomien kesken toissa lauantaina ensimmäistä luokkakokousta. Kymmenen vuoden tauon jälkeen kukaan ei ollut tietenkään muuttunut. Kaikilla oli samat hauskat jutut, samat hymyt, samat ilmeet ja eleet. Tarinointi tuntui jatkuvan siitä mihin se kymmenen vuotta sitten jäi, aika nostalgista.

Hassua ajatella, että olin vasta lukiosta päässyt lakkipää, kun aloitin kyseisen korkeakoulun. Nuorin ja ainoa 18-vuotias koko porukasta. Suurin osa uusista opiskelijoista oli kahdenkympin toisella puolen, vanhimmat taisivat olla reippaasti yli kolmekymppisiä.

Huvittavaa myös ajatella, miten kouluun tuli haettua: tein ennakkotehtävät leikkaa ja liimaa -yhdistelmällä ihan paperi/sakset-komboa käyttäen. Eipä silloin ollut kotona vielä viimeisintä tekniikkaa sisältävää tietokonetta (saati erilaisia kuvankäsittely- tai vektoriohjelmia), jolla homman olisi voinut tehdä tyylikkäämmin.

Kävelimme parin opettajan kera entisen opinahjomme vanhoilla käytävillä, uusissa luokkahuoneissa, äänittämöissä ja studioissa. Tuijottelimme meidän opiskelijoiden mukaan nimettyjä huoneita ja koneita sekä kuuntelimme ääni- ja kuvapuolen opettajien mietteitä nykyopiskelusta. Oli yllättäen aika haikeaa. Ikävä 2000-luvun alkua.

Sanoinkin kesken illan, että kävisin milloin tahansa uudestaan kyseisen koulun. Ehkä suuntaus oli oikea, kun ala jaksaa edelleenkin kiinnostaa. Tai sitten suurin vaikutus oli ihmisillä – tyypit kun olivat (ja ovat edelleenkin) aivan huippuja. Niin opiskelijat kuin opettajatkin.

Tanssi, tyttö

Jos olisin 18-kesäinen ja pyörisin lämpimiä öitä myöten kaupungilla ystävät kainalossa, voisin heilua korkkareista kipeytyneillä jaloilla tämän biisin tahdissa, hiki meikkiä sotkien ja vaatteet iholle liimautuneina.



Tosin mikäs sitä estää jammailemasta nytkin, paljain jaloin mökkilaiturilla tai keskellä olohuonetta tyttö sylissä. Ei ole meikkiäkään joka sotkeentuisi.